Keväällä 2019 julkaistiin Kimmo Timosen toimittama ”Murroksesta mahdollisuuksia – Tarinoita teollisuuskylästä, Outokummun Seudun Teollisuuskylä Oy 1979-2019” -teos. Teoksen toimittajan suostumuksella julkaisemme Teollisuuskylän blogisarjassa kolmen jutun kokoelman, joissa hahmottuvat henkilökuvat Outokummun Seudun Teollisuuskylä Oy:n syntymiseen vaikuttaneista miehistä teollisuuskylän taustalla.

Nettisivuiltamme otsakkeen: ”Tietopankki -> Materiaalit” -kohdalta löydät tarkempia saatavuustietoja teoksesta.

Sarjan ensimmäinen osa käsittelee silloisen kauppalanjohtajan Esko Hannisen muistelmia Teollisuuskylän syntyajoista.

Esko Hanninen: ”Olihan se turhan kova koulu – mutta hyvät muistot jäivät”

Varatuomari Esko Hanninen tuli Outokummun kauppalanjohtajaksi Hyvinkäältä vuonna 1976. Totuus valkeni hänelle jo muutaman kuukauden kuluttua. Nimittäin se, että Outokummun kaivosten malmivarat ovat loppumassa, eikä kaivostoiminnan alasajoon ole enää kovinkaan pitkä aika. Kaupungin tilanne tulisi olemaan lähivuosina surkea.

Pihkon Esko ja muu kaivoksen väkihän sitä viestiä toi. Ja täytyy sanoa, että kyllähän silloinen tilanne aiheutti aluksi melkoista apatiaa, Esko Hanninen muistelee neljänkymmenen vuoden takaisia asioita.

Kaupungissa ryhdyttiin kuitenkin tositoimiin tilanteen korjaamiseksi, ja pikku hiljaa rupesi tuloksiakin syntymään. Saatiin teollisuuskylä ja sen myötä korvaavia työpaikkoja. Pahimmalta katastrofilta vältyttiin ja kaupungin tulevaisuus saatiin turvattua. Hannisen lähdettyä kaupunginjohtajan virasta Riihimäen kaupunginjohtajaksi vuonna 1983 oli teollisuuskylä vahvassa nousussa. Uusia halleja rakennettiin ja yritystoiminta oli vilkastumassa.

Tilanne saatiin silloin hallintaan, vaikka kyllähän se paljon työtä teetti. Olihan se aikamoisen kova koulu, mutta hyviä muistoja noista Outokummun ajoista jäi, Hanninen toteaa.

Työtä monella rintamalla

Suomessa oli 1970-luvulla varsin vahva kehitysaluelainsäädäntö. Outokumpulaisten pyrkimyksenä oli hyödyntää kehitysalue-etuisuudet mahdollisimman tarkkaan. Outokumpu Oy:n merkitys tilanteen hoidossa arvioitiin suureksi. Niinpä yhtiön miehiin pidettiin aktiivisesti yhteyttä. Kaivoksenjohtaja Esko Pihko oli Hannisen mukaan hyvä yhteistyökumppani. Pääjohtaja Kauko Kaasilan luona käytiin ahkerasti, ja hänkin vieraili Outokummussa useita kertoja.

Kauko Kaasila oli innokas hirvimies. Tätä harrastustaan hän pääsi toteuttamaan esimerkiksi Erä-Okun maisemissa useammankin kerran.

Kolmas suunta, johon asetettiin toiveita, oli kauppa- ja teollisuusministeriön asettama kaivospaikkakuntien tulevaisuutta pohtinut toimikunta. Tämän toimikunnan synnyttämiseksi outokumpulaiset olivat useammankin kerran yhteydessä kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantalaan. Kaivospaikkakuntien kehittämistoimikunta aloitti toimintansa lokakuussa 1978. Toinen tärkeä instanssi oli teollisuuskylätoimikunta, joka sitten vuoden 1979 alkupuolella päätyi esittämään Outokummun teollisuuskylän perustamista.

Yksi teollisuuskylä Pohjois-Karjalaan

Teollisuuskylän perustamispäätöksen taustalla oli poliittistakin värähtelyä. Teollisuuskylätoimikunnan pohtiessa asioitaan oli vallalla sellainen käsitys, että Pohjois-Karjalaan ollaan saamassa yksi kylistä. Tuolloin läänissä toimi Lieksan teollisuuskylä. Lieksa oli vahvasti sosiaalidemokraattien hallinnoimaa aluetta. Tässä tilanteessa pelättiin Outokummun kunnallishallinnon vasemmistoenemmistön haittaavan teollisuuskylähaaveita. Ehdolla oli nimittäin myös keskustavetoinen Tohmajärvi, joka tasapuolisuuden näkökulmasta oli vahvoilla. Eduskuntavaalitkin olivat nimittäin tulossa.

Yhtenä päivänä maaherra Esa Timonen soitti minulle, ja esitti, että mitäpä jos uusi teollisuuskylä jaettaisiinkin Outokummun ja Polvijärven kesken. Minullahan ei tietenkään ollut syytä asettua poikkiteloin asiassa, Hanninen kertoo.

Läänin teollisuustoimikunta tekikin sitten esityksen Outokummun ja Polvijärven yhteisestä teollisuuskylästä vuoden 1978 loppupuoliskolla. Tämä esitys vaikutti ratkaisevasti valtakunnallisella tasolla teollisuuskyläpäätöksiä tehtäessä. Esko Hannisen mielestä Esa Timosen suhtautuminen Outokummun ongelmien hoitoon oli hyvin kannustava. Tämä tuli esille niin ennen teollisuuskylän saamista kuin myöhemminkin.

Turulan konepajan merkitys suuri

Esko Hanninen pitää Outokumpu Oy:n laitevalmistustoiminnan aloittamispäätöstä erittäin tärkeänä. Konepajan suunnittelun ja toimitilojen rakentamisen aloittaminen antoivat uskoa ja pistivät vauhtia muihinkin asioihin. Valtioneuvoston teollisuuskyläpäätöksen tultua maaliskuussa 1979 vauhtia tuli lisää. Outokummun Seudun Teollisuuskylä Oy pistettiin pikaisesti pystyyn. Itse kyläalueella Turulankankaalla rakennettiin ja uusiakin yrityksiä alkoi olla kierroksessa.

Siitä aiheutui kaupunkiin henkistä säteilyä. Ilmapiiri muuttui paljon myönteisemmäksi, kun todettiin, että tästä selvitään. Teollisuuskylässä Turulan konepaja oli pesämuna, edelläkävijä, joka ei jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi.

Turulan konepajan olemassaolo vaikutti yrityspalvelujen kehittymiseen teollisuuskylässä. Piakkoin rakenettiin yrityspalvelukeskus ruokaloineen ja ammattiopistohanke käynnistyi. Kaivospaikkakuntien kehittämistyöryhmän esityksiltä odottiin paljon, ja jotakin saatiinkin. VTT:n mineraalitekniikan laboratorion rakentaminen oli noissa esityksissä. Muuta ei tosin sitä kautta tullut.

Päällimmäisiä muistoja Esko Hannisella on hänen Outokumpu-ajoiltaan paikkakunnalla vallinnut yhteistoimintahenki.

Kun vaikeudet olivat kovia, löytyi yksituumaisuutta joka taholta. Paikkakunnalla oltiin yksimielisiä ja myötämielistä suhtautumista Outokummun asian hoitamiseen löytyi myös läänin ja valtakunnan tasoltakin.

Kaupunginjohtaja Esko Hanninen lukemassa teollisuuskylän peruskirjaa peruskiven muuraamistilaisuudessa. Lähde: Outokummun Kaivosmuseo

Vuoden 2018 toisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.

Alueiden elinkeinojen kehittämisen politiikasta

Luin sunnuntaiaamukahvini lomassa Helsingin Sanomien kirjoitusta Norjan öljyrahastosta, jota toimittaja ja ekonomi Camilla Bakken Øvald kirjassaan nimittää myös ”unelmarahastoksi”. Sekä kyseistä kirjoitusta, että aiempaa Norjan aluepolitiikasta (29.11.18) kertonutta Hesarin kirjoitusta lukiessa mieleeni palasi vanha ajatus siitä, että alueiden kehittäminen on (poliittisia) valintoja.

Norjassa väkiluku on likimain saman verran kuin Suomessa (5,3 Milj. / 5,5 Milj.), mutta aluepolitiikan osalta eroja on nykyisellään jo aika merkittävästi. Suuren osan tästä erosta mahdollistaa edellä mainittu unelmarahasto. Jotain rahaston koosta kertoo, että sillä voisi ostaa kaikki maailman lentoyhtiöt, ja silti rahaa jäisi jokunen tuhat miljardia kruunua yli. Jos ette kyseistä juttua ole sattuneet lukemaan, niin paljastan rahaston euromääräisen arvon – se on nykyisellään noin 869 miljardia euroa. Se on kuusitoista kertaa Suomen valtion budjetin kokoinen.

Jos rahat jaettaisiin tasan kaikille norjalaisille, sitä olisi jokaiselle vauvasta vaariin noin 160 000 euroa. Nelihenkiselle perheelle tämä tekisi 640 000 €.

Okei – joku varmaan nyt ajattelee, että olisihan sitä rahhoo muillakin, jos olisi luonnonherran toimesta perinyt vastaavat öljyvarannot. Vasta-argumentiksi kysyisin näin ajattelevilta, että miksi muilla öljyvaltioilla tilanne ei ole samanlainen? Osassa öljyvarat hyödyttävät vain pientä eliittiä ja osassa ei sitäkään vähää. Pohjoismaisen demokratian hyvyyttäkö on, että Norja on onnistunut välttämään likimain kaikki ne virheet, mitä valtiot yleensä tekevät havaittuaan satumaiset öljy- tai muut luonnonvarannot?

Öljyvarannot alkoivat tulla Norjan valtion tietoisuuteen 1960-luvun lopulta lähtien. Mitä siinä vaiheessa tehtiin? Maa alkoi perehtyä alaan, vältti samassa asiaan liittyvän rakenteellisen korruption, alkoi kehittää omaa osaamistaan, jotta ei olisi riippuvainen ulkomaisista öljyjäteistä (yrityksistä). Samassa Norjan päättäjät tutustuivat varottaviin esimerkkeihin muualta, joita riitti runsaasti. Norja sääti samassa lakeja, jotka takasivat valtiolle öljyvarannoista runsaat verotulot. Ulkomaiset jättiyhtiöt protestoivat voimakkaasti aluksi, mutta Norjan tarjoama diili oli tyyppiä ”ottakaa tai jättäkää” ja yhtiöthän ottivat.

Idea öljyrahastosta oli ilmeisesti siemenenä itämässä jo öljyn löytymisestä saakka. Todellisuutta siitä tuli vuonna 1990, kun Norjan parlamentti päätti rahaston perustamisesta suurella enemmistöllä. Ajoitus oli sikäli hyvä, että vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen rahaston kasvu on ollut melkoista – sen arvo on nelinkertaistunut.

Esimerkiksi Suomesta öljyrahastolla on pääasiallisesti osakkeisiin sijoitettua omistusta jo noin 5,8 miljardin arvosta. Rahaston suunnitelmat ovat pitkäjänteisiä ja sen tarkoitus on kerryttää pääomaa niitä aikoja varten, kun öljyä ei enää ole. Kirjoituksessa kerrotaan myös rahaston vastuullisen sijoittamisen periaatteesta, jonka mukaan se haluaa panostaa yrityksiin ja tahoihin, jotka tekevät töitä ilmastonmuutoksen hallitsemiseksi ja torjumiseksi – sikäli paradoksaalista, että fossiilisten polttoaineiden tuotoista ”kermoja käärivä” rahasto on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Vai onko sittenkään?

Öljy on luonnonvarana verrattavissa esimerkiksi outokumpulaisille tuttuihin kaivannaismineraaleihin. Mietin sitäkin, että entä jos Outokummun kaupungille olisi esimerkiksi vuonna 1960 perustettu oma kaivannaisrahasto, johon olisi sijoitettu yhteisöverotuottoja ja muita tuottoja, joita kaivostoiminnasta julkiselle taloudelle verotuksen ja muun tavoin kertyi. Kyllähän yhteisöverot kertyivät suoraan kaupungille, mutta entä jos osa näistä tuotoista olisi rahastoitu jo alkuajoista lähtien? Alusta alkaen tiedettiin myös se, että jossain vaiheessa rikas Outokummun kuparimalmi tulee loppumaan. No tämä nyt on taas tällaista ”entä jos” ajattelua, jota ei ole hedelmällistä jatkaa pidemmälle.

Kuitenkin palatakseni Norjaan. Suomeen olisi vaikea kuvitella seuraavia toimenpiteitä, jotka Norjan öljyrahasto on osaltaan mahdollistamassa harvempaan asutuilla alueilla:

Kaikki Pohjois-Norjaan töihin muuttavat saavat ”Pohjois-Norjan toimenpideohjelman toimista” joka vuosi opintolainaansa anteeksi 2 600 € arvosta, opettajat 4 600 € arvosta. Näin riittävän pitkä asuminen pohjoisessa pyyhkii esim. ko. lainat pois. Jos taas perustaa yrityksen, työnantajamaksuja ei tarvitse maksaa lainkaan. Sähköstä täyty maksaa vain osa ja sekin ilman arvonlisäveroa. Tuloverotus on muuta Norjaa kevyempää.

Pohjois-Norjan toimenpideohjelma on ollut voimassa 1990-luvun alusta asti. Hesarin (29.11.) jutussa kunta- ja kehitysministeriön valtiosihteeri Anne Karin Olli kertoo, että rahasto luotiin lähinnä kalastuksen kriisin vuoksi, mutta sen lopettamisesta ei ole ollut mitään puheita perustamisen jälkeen – perustamisajankohta osuu sattumoisin samaan ajankohtaan Norjan öljyrahaston perustamisen kanssa. Samaisessa jutussa Olli arvioi, että koko Norjan mitassa merkittävin aluepolitiikkatoimi on työnantajamaksujen porrastaminen:

mitä syrjemmässä työllistät, sitä vähemmän maksat. Periaate pätee Hesarin jutun mukaan koko Norjassa.

Kustannukset siitä ovat vuositasolla yli puolitoista miljardia euroa eli samaa suuruusluokkaa kuin kaikki Suomen viljelijöille maksettavat maataloustuet. Eikä tässä vielä kaikki – myös maataloustuet suhteessa arvonlisään nousevat Norjassa vielä selvästi Suomea korkeammaksi. Mainittakoon, että jutussa haastateltu Anne Karin Olli edustaa Norjan markkinahenkistä oikeistopuoluetta HØyreä, joka ei puolueena ole käynyt toimittajan mukaan kyseenalaistamaan anteliasta aluepolitiikkaa.

Havainnollistaakseni lopuksi valtion kunnalle myöntämien valtionosuuksien eroja Norjan ja Suomen välillä: Norja maksaa kunnille valtionosuuksia kaksi kertaa sen verran kuin Suomi. Norja maksaa noin 16,7 miljardia, kun Suomi maksaa noin 8,5 miljardia (lähde HS).

Sillä on ehkä hieman voitu hidastaa kaupungistumista, mutta toisaalta sillä ei ole pysäytetty sitä – jutussa esitettyjen graafien perusteella kaupungistumisvauhti on ollut nopeampaa Norjassa 1970-luvulta lähtien kuin Suomessa, mutta kaupungeissa asuvan väestön määrä on silti matalampi kuin Suomessa. Tätä enemmän sillä on tehty harvaan asutuista paikkakunnista houkuttelevia asuin- ja yrittämisen ympäristöjä. Globaaleja megatrendejä tällaisella tuhlailullakaan ei ole onnistuttu pysäyttämään – sekin on hyvä muistaa.

Silti tämä laittaa miettimään – nimittäin niitä valintoja. Olisiko vanhoista kunnon ”teollistamisen aikakauden” opeista enää mihinkään nykysuomessa – ja onko meillä enää koskaan varaa tehdä näitä valintoja?

Vanhasta kunnon teollistamisen aikakaudesta ja siihen liittyvistä outokumpulaisista tarinoista tehdään parasta aikaa kirjoitelmateosta työnimellä ”tarinoita teollisuuskylästä”. Teosta on osarahoittamassa mm. Pohjois-Karjalan tulevaisuusrahasto. Tästä kuulette, ja toivottavasti myös luette, lisää ensi kesänä!

Jälkiedit 14.12.2018:

Kauppalehdessä 12.12.2018 haastateltiin kaiutinvalmistaja Genelecin toimitusjohtaja Siamäk Naghiania. Yksi kysymyksistä kosketti samaa aihepiiriä ja haluan sitä siteerata näin joulun alla, koska tältä osin koen tiettyä hengenheimolaisuutta niin vastaajan kuin alueena teollisuuskaupunki Iisalmen kanssa:

Väestö pakkautuu suuriin kaupunkeihin ja maaseutu tyhjenee. Myös Iisalmen väkiluku on ollut tasaisessa laskussa. Oletko huolestunut tilanteesta? ”Tämä kehitys on ikävä eikä ole eduksi ihmiselle eikä luonnolle. Nykykehityksellä ei ole tulevaisuutta. Tässä tapauksessa uskon vastatrendiin. Digimaailmassa ja internetin aikakaudella mikä tahansa maapallon kohde voi olla sen keskipiste. Esimerkiksi Ylä-Savolla on paljon paremmat mahdollisuudet tulevaisuudessa kuin monilla nykyisillä niin sanotuilla kasvukeskuksilla. Se on myös valinta- ja asennekysymys eikä luonnonlain mukainen pakkokehitys. Voidaan hakea toisenlaista tasapainoa, jos niin halutaan”

Naghianin optimismiin haluaisi uskoa – Norja ehkä myös hieman toteuttaa sitä!

Vuoden 2018 ensimmäisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.

Nyt on venähtänyt hieman pidempi tovi, kun teollisuuskylän blogissa on ollut elämää. Sille on ollut hyvä syy – töitä on tehty vähän isompien asioiden parissa kuten kaupunkikonsernin strategia, Digiväylähankkeen hakuprosessit ja toisaalta vähän pienempien kuten Teollisuuskylän omat t&k -hankkeet.

Seuraavassa kerron, mitä kaikkea blogimme radiohiljaisuuden aikana puolessa vuodessa on em. saralla tapahtunut.

Kaupunkikonsernin strategiassa luotiin visiota Outokummusta modernin teollisuuden seutukaupunkina. Moni imagokonsultti olisi ehkä ohjeistanut jättämään sanat ”teollisuus” ja ”seutukaupunki” pois julkaistusta strategiavisiostamme, mutta sinällään ne kuvaavat Outokumpua aika hyvin: olemme pohjoiskarjalan selkeästi teollistunein kunta (asukkaat vs. teolliset työpaikat) ja teollisuusperinteet ovat vahvat – aika tarkalleen satavuotiset. Modernin teollisuudesta tekee sen vahva painottuminen teknologiateollisuuteen, muoviteollisuuteen ja toki myös elintarvike- ja kaivannaisteollisuuteen. Kaikissa edellä mainituissa automaatio, lean-ajattelu ja työntekijöiden tietotaito ovat erinomaisella tasolla, jonka ansiosta Outokummussakin sijaitsevat yritykset ovat pystyneet kilpailemaan halvempien työvoimakustannusten maiden kanssa ja vielä suhteellisen menestyksellisesti.

Strategiassa julkilausumme ja tuomme esille tämän seikan ja toki myös pyrimme kaikin laillisin keinoin tukemaan toisiaan sparraavien huippuyritystemme toimintaa ja kasvua Outokummussa

Minun on turha lähteä luettelemaan kaikkia Outokummussa sijaitsevia AAA-luokan huippuyrityksiä, mutta niihin voi helposti tutustua teollisuuskylän ”asiakasyrityksiämme” otsakepainikkeen avulla nettisivuiltamme.

Strategian yhteydessä olemme nostaneet esille erityisesti kaupungin imagon, houkuttelevuuden ja vetovoiman parantamisen. Itse näen sen joukkona toimenpiteitä, joita täytyy pitkäjänteisesti ja sinnikkäästi toteuttaa vuosikellon omaisesti, jatkuvasti ja ihan jokaisen kaupungin palvelualueen sekä konserniyrityksen työntekijän toimesta. Tästä syystä päädyimme laatimaan ytimekkään huoneentaulun, jonka jokainen työntekijä voi ripustaa vaikkapa työhuoneensa seinälle.

Strategian huoneentaulu on kuvana alla:

Pieni pyyntö lukijoille: testatkaa joskus Outokummun kaupungilla tai sen tytäryhtiöissä työskentelevien strategian tuntemusta. Vähintään visio ja alla olevat kolme päätavoitetta pitäisi tulla kuin ”apteekin hyllyltä”.

Huoneentaulu tuo hyvin esille sen, mitä Outokummun kaupunkikonsernissa tehdään Outokummun ja toisaalta koko maakunnan kehittämiseksi – meidän yrityskentästä iso osa toimii globaalilla tasolla ja tuo merkittävän määrän työtä sekä arvonlisäystä Joensuun seudulle ja koko maakuntaan. Uutena globaalin tason potentiaalina tunnustamme mm. Outokumpu Mining Camp -kokonaisuuden kehittämisen ja mahdollistamisen. Siihen liittyen olemme jo yhteistyössä maakuntaliiton & Josekin kanssa liittyneet OECD:n Mining Regions -tutkimusverkostoon.

Sitten vähän keskisuurista ja pienemmistä asioista

Alkukeväästä varmistui, että Digiväylä -hankkeelle saatiin EU-rahoitusta Pohjois-Karjalan maakuntaliitolta EU:n EAKR:n kestävää kasvua ja työtä -ohjelmasta, mikä on mielestäni merkittävin Outokummun keskusalueen pk-yritysten toimintaympäristön kehittämishanke kymmeniin vuosiin. Kaupungin ja sen tytäryhtiöiden kokonaisinvestoinnit EU-hanke mukaan lukien ovat yhteensä yli 3 M€.

Kun muistaa lähivuosien yli 10 M € kouluinvestoinnit ja em. digiväylä-hankekokonaisuuden sekä lähivuosille tulossa olevan urheilu- ja vapaa-aikatalon peruskorjauksen, niin voidaan sanoa että investointipuolella kaupungissa on viime vuosina virkistäydytty melkoisesti kaupungin imagon ja vetovoiman parantamiseksi.

Pienempinä hankkeina, kun teollisuuskylän blogista kuitenkin on kyse, haluaisin mainita keväällä käyttöönotetut automaattisesti varattavat ja toimivat Etätyötilat, jonka varausjärjestelmän kehittelyyn saimme hieman avustusta Pohjois-Karjalan maakuntaliiton hallinnoimasta AIKO-ohjelmasta. Tämän lisäksi saimme loppukeväästä osarahoitusta Pohjois-Karjalan tulevaisuusrahastosta ”Tarinoita teollisuuskylästä” kirjahankkeelle, jossa yritys- ja henkilötarinoiden avulla valotetaan Outokummun Seudun Teollisuuskylä Oy:n 40-vuotista historiaa. Tavoitteenamme on saada tämä merkkiteos teollisuuskylän 40-vuotispäiväksi toukokuun lopulle 2019 valmiiksi. Uskon, että teoksen tarinoista saadaan myös hyvää vastavoimaa nykyisen kaikkea keskittävän kehitys- ja teollistamispolitiikan eetokseen.

Uskon myös siihen, että yrittäjien tarinat 80-luvulta ovat sillä tavoin universaaleja, että ilman paikallista omistajuutta, uskallusta, tarinoissa esiintyviä henkilöitä ja ehkä myös tietynlaista ”pähkähulluutta” meillä ei olisi tällaista modernin teollisuuden kaupunkia siinä mittakaavassa, missä se nyt on

Jos jaksoitte lukea kirjoitelmaani tänne saakka, niin toivotan kaikille lukijoille oikein hyvää, toivottavasti myös aurinkoista ja rentouttavaa kesää ja kesälomia – milloin ne itse kullekin kohdalle osuvat.