Vuoden 2024 ensimmäisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.

Pohdintaa vuoden aluksi

Suomessa oli 1970-luvulta aina 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelle melko hyvin toimivaa kehitysaluepolitiikkaa, jossa KERA/FINNVERA/TE- ja lopuksi ELY-keskukset myönsivät ns. “1 ja 2-tukialueille” hieman kohdennetummin kehitysrahoitusta. Teollisuuskylät ja yrityskylät 1 ja 2-tukialueilla olivat yksi ilmentymä tästä politiikasta. Niitä muodostettiin, koska niille oli yhteiskunnallista tilausta ja runsas yritystukiapparaatti käytettävissään. Tuolloin nähtiin keskittymisessä olevan etuja mm. infran ja yhteisten alihankinta- ja valmistusverkostojen kautta.

Tukimuotoja olivat ainakin:

• Palkkatuki n. 1–3 vuotta alueelle sijoittuvan yrityksen työllistämille uusille työntekijöille
• Työllisyysperusteinen investointituki 20–40 % kuntien toimitilayhtiöille (poistettiin käytännössä v. 2014 yritystukilainsäädännön uudistamisen yhteydessä yli 5000 asukkaan kuntien yrityskyläyhtiöiltä)
• Finnveran pääomalainat ja takaukset
• Nykyisten ELY:en (entisten TE-yritysosastojen) erilaiset tukimomentit: kansainvälistyminen, Tekes t&k-rahoitus, innovaatiotuet, laitehankintojen investointituet, tuotekehitysrahoitus jne.
• Mahdollisuus tehdä ylimääräisiä poistoja

Nykyisellään em. paketista ovat valikoimassa oikeastaan Finnveran pääomalainat ja takaukset sekä ELY:n innovaatio- ja tuotekehitysmuotoinen rahoitus + jonkin verran kansainvälistymisen tukea (ELY:n / Business Finlandin rahoitus). Kuntien yhtiöiden ”peltihallipolitiikkaa” on suorastaan halveksuttu vuodesta 2012 eteenpäin kannattamattomana ja ei ollenkaan hyvin nykyiseen maailmanmenoon soveltuvana. Olemme teollisuuskylissä tästä hieman toista mieltä. Kokemusta näistä organisaatioista on asiakkaillamme jopa yli 50 vuoden ajalta.

Mutta asiaan… eli kysymykseen erityistalousalueista

Monessa EU-maassa erilaisia erityistalousalueita on jo aiemmin muodostettu (verotusedut, ylimääräiset poisto-oikeudet yms. investointituet). Käytännöt vaihtelevat maittain, mutta ilmeisesti ne ovat EU-säädösten puolesta mahdollisia, koska Baltian maissa ja Puolassa ko. politiikkaa on noudatettu jo pidemmän aikaa. Olisi hyvä miettiä, mikä lisäarvo tästä voisi olla esim. yrityskylien tai teollisuuskylien kaltaisiin toimintaympäristöihin ja olisiko tämä järjestely hieman samantyyppinen kuin aikanaan olivat 1- ja 2-tukialueet? Valtio päättäisi ensin kriteeristöstä ja alueista, joilla tätä erityistalousaluesääntelyä voitaisiin noudattaa, mutta päätös niiden muodostamiseksi jäisi ja olisi alueilla tai maakunnissa. Nythän entisillä 1- ja 2-tukialueilla on yhä edelleen ihan hyvin toimivia teollisuuskyliä, vaikkakin niiden toiminnan rahoitus on kokenut rajuja muutoksia viimeisinä vuosikymmeninä. Teollisuuskylät sopisivat esimerkiksi jo suoraan tällaisten ”erityistalousalue” -tyyppisten toimintojen rakenteiksi. Ajatus voisi lähteä jo nyt toimivien ja edes jotenkuten elinkelpoisten alueiden ”erikoistumisen” tukemisesta esim. IPCEI-hankkeissa. Nythän ns. IPCEI-tapauksissa jo nykyisellään korotetut valtiontuet olisivat mahdollisia (esim. harvinaiset metallit, akkumineraalit, vety- ja kiertotalous jne.).

Kuvassa 1 kaupunginjohtaja Esko Hanninen lukemassa teollisuuskylän peruskirjaa peruskiven muuraustilaisuudessa (kuva: Outokummun kaivosmuseo).

Olisiko näissä erityistalousalueissa pääperiaate vähän kuin EU:n koheesiopolitiikassa eli alueiden kehityserojen tasaaminen kompensoimalla rakenteellisia esteitä esimerkiksi sijainnin ja logistiikan haittoja ”Syrjä-Suomessa” toimiville ja muuten varsin elinkelpoisille yrityksille, vai entistä enemmän keskittävää ja suurkaupunkien toimintaympäristöjä tukevaa kuten tällä hetkellä hallituspoliittisesti on linjattu? Itä-Suomi ohjelmat eivät paljoa työryhmissä ja komiteoissa jalostu – erilaisia työryhmiä ja tilannekuvaselvityksiä on pyöritelty koko työurani ajan.

Kehitys ilman resursseja on puhdasta ajanpeluuta.

Jokin vipuvarsi kehittämiseen tarvittaisiin myös turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta Itä- ja Pohjois-Suomeen jatkossakin. Kysymystä kannattaa ihan oikeasti katsoa myös turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Kuunneltuani Maxim Fedorovin ”Minun Ukrainani” teoksen aivan äskettäin äänikirjana, tuli mieleeni erityisesti tuvallisuus ja kehityspoliittinen näkökulma. Itä-Ukrainan alueet olivat olleet Ukrainan heikoimmin taloudellisessa mielessä kehittyneitä ja myöskin melko perusteollistuneita paikkakuntia ennen Venäjän v. 2014 hyökkäystä. Sikäläisiä kaupunkeja Fedorov kuvaili pitkälti entisen Neuvostoliiton systeemiarkkitehtuurin tuotoksiksi, joiden kehittämiseen ei ollut Ukrainallakaan kauheasti riittänyt resursseja. Niille oli jo pitkään kohdennettu erinäköistä taloudellista ja aseellista tukea sekä iso määrä erilaista propagandaa Venäjältä. Alueen väestö ymmärsi venäjän kieltä ja iso osa seurasi eri kanavilta tasaisena virtana propagandamateriaalia Venäjän mahtavista ja mukavista oloista verrattuna alueiden omaan ankeaan tilanteeseen Ukrainan kehitysalueina. Jossain vaiheessa tilanne alkoi karata eri ryhmittymien keskinäiseksi ja osin myös hallitsemattomiksi aseellisiksi selkkauksiksi jo ennen Krimin sotaa. Näen tässä kuvailussa pienehkön analogian siihen, mitä rajaseuduilla voi Suomessakin käydä ennen pitkää, jos ne jätetään omien vähäisten resurssiensa varassa sinnittelemään, kun isot kehityspanostukset ja hankkeet keskittyvät yhä vahvemmin Länsi- ja Etelä-Suomeen.

Miksi erityistalousalueet voisivat olla tässä monimutkaisessa maailmassa ihan toimiva vaihtoehto?

Monet menestyneistä Suomen teollisuus- ja yrityskylistä ovat olleet aiemmin harjoitetun kehitysaluepolitiikan tulosta. Esimerkiksi Outokummussa, Lieksassa, Iisalmessa, Varkaudessa ja Nivalassa nämä eivät ole olleet missään määrin ”kaivoon kannettua vettä”. Outokummun teollisuudessa on yhä edelleen noin 1000 teollista työpaikkaa, kaupungin työpaikkaomavaraisuus on n. 113 % (paikkakunnalla nykyisellään n. 6500 asukasta) ja teollisuusyritysten vuosiliikevaihto pyörii volyymistä ja suhdanteesta riippuen 200–300 M€ haitarissa. Jos vertaa suorana analogiana esim. Varkauteen, niin Outokumpu voitaisiin kertoa kolmella ja puhuttaisiin väestöltä ja yrityskannaltaan hyvin samankaltaisista teollisuuspaikkakunnista.

Outokummun teollisuuskylä organisaationa on syntynyt korvaamaan kaivosteollisuudesta 1980-luvun aikana kadonneita työpaikkoja, kun 1970-luvun lopulla viimein havahduttiin siihen tosiasiaan, että Outokumpu Oy:n kaivostoiminta päättyykin jo 10 vuoden kuluessa. Vaikka kaivos lakkautettiin ja kaupunkia kohtasi sen myötä todella merkittävä rakennemuutos, ei viimeinen yritys ole edelleenkään sammuttanut valoja. Päinvastoin: nyt olemme kehittämässä Outokumpu Mining Hub:n ympärille maailman edistyksellisintä arvoverkkoa kaivosteollisuuden sivukivien ja rikastushiekkojen hallintaan yhdessä GTK:n Mintec koelaboratorion kehittämisen ja Business Joensuun & GTK:n yhteisen arvoverkkohankkeen myötä. Tähtäimenämme on synnyttää maailman paras tutkimus- ja kehitysympäristö em. asioiden ympärille. Rinnalla kulkevat tasaisen vahvasti sykkivä teollisuuskylän moderni valmistus- ja teknologiateollisuus sekä mm. Finncobaltin koboltti-nikkelikaivoshanke.

Kuva 2. AI:n näkemys tulevaisuuden kaupungista (craiyon.com)

Kaivostoiminnan huippuvuosina kaivos työllisti Outokummussa yli parituhatta työntekijää + ison joukon alihankkijoita. Nykyinen n. 1000 teollista työpaikkaa (vaihtelua 900–1200 työpaikan välillä suhdanteen mukaan) vuosituhannen vaihteesta lähtien on mielestämme hieno osoitus valtion tukemasta rakennemuutoksesta, jollaisia ns. 1- ja 2-tukialuepolitiikalla on saavutettu. Toki kaupungin vahvat teolliset perinteet ja päättäjien yksimielisyys teollisuuskylän tukemisessa ovat olleet myös merkittävässä asemassa. Nyt n. 45-vuotiaana yrityksenä teollisuuskylän henkilöstörakenne on täysin erilainen kuin 1980–90-lukujen aikana, mutta alueensa eri kehittäjäorganisaatioita ja teollisuusyrityksiä kokoavana voimana sekä uusien innovatiivisten aloitteiden tekijänä sen merkitys ei ole vähentynyt. Päinvastoin uusien kehittämisaloitteiden tekeminen ja yritysverkostojen kokoaminen korostuvat nykytilanteessa, vaikkakin yhtiö työllistää nykyisellään vain yhden toimihenkilön n. 40 % työpanoksella. Osallistumme ”case by case” tyyppisesti yritysten kehityshankkeisiin kokoamalla niille erikseen oman projektimuotoisen rakennuttajaorganisaation, jonka ohjauksesta vastaa teollisuuskylä. Business Joensuu antaa tulitukea laajalla yritysneuvonta- ja palvelupaketillaan ja toimintamme on nykyisiin olosuhteisiin hyvin raamitettua.

Argumenttimme siis on, että erityistalousaluetyyppinen tuki tai verokannustin voisi olla kokoelma parhaita ja kilpailukykyisimpiä käytänteitä muualta Euroopasta (ja Yhdysvalloista?): esimerkiksi suoraan yrityksille myönnettävinä erilaisina innovaatio-, kehitys- ja alkuvaiheen pääomaintensiivisyyttä keventävinä taloudellisina helpotuksina (esim. ylimääräiset poisto-oikeudet, verohelpotukset jne.) tai myös suorina investointitukina. Pääasia, että Suomella on selkeä visio siitä, mihin erityistalousalueita halutaan muodostaa ja onko niiden funktiona pitää yrittämisen olosuhteita kilpailukykyisenä vaikkapa EU-tason vertailussa (Benchmark: mitä muut maat ovat tehneet?). Mediaseurannan perusteella muut EU-jäsenmaat kohdentavat avokätisiä tukia suuryrityksille ”valtiontukina” – sama on ollut tilanne Yhdysvalloissa niin Trumpin kuin Bideninkin kausilla. Olemme itsekin nähneet yritysten eri tuki-instrumenteista tekemiä vertailuja, ja moni jenkkiosavaltio pesee näissä Itä-Suomen aivan mennen tullen. Olemme useammassakin ”greenfield” investoinnissa jääneet auttamatta rannalle, kun vertailuja käynnistämis- ja muiden valtiontukien tasoista on laitettu korporaatioiden nurkkahuoneissa laskimeen. Arvelenpa, että Nokian renkaiden tehdas ei mennyt esimerkiksi ihan sattumalta Daytoniin ns. Pohjois-Amerikan valmistusyksikkönä. Lähivuosina tulemme näkemään mielenkiintoisia keissejä vihreän siirtymän ympärillä laajalti Euroopassa ja Yhdysvalloissa – tässäkään emme saa jäädä jalkoihin. Ei edes Itä-Suomessa.

Menestyneimmät “invest-in” tapaukset Outokummussa ovat viime vuosina tulleet yrityskauppojen kautta. Näissä jo alueelle etabloitunut ja kilpailukykyinen, joko uuden valmistusmenetelmän kehittänyt tai muutoin kovan osaamispääoman omaava yritys, on ostettu liiketoimintakaupalla. Vielä toistaiseksi tuotantoa ei ole siirretty halvempiin maihin, koska monissa tapauksissa valmistus ja tuotanto ovat perustuneet jo valmiiksi merkittävään automaatioasteeseen ja korkean tason suunnittelu- ja valmistusosaamiseen. Toivottavasti pysymme kilpailukykyisenä Itä-Suomessa jatkossakin.

Vuoden 2023 ensimmäisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.

Pohdintaa vuoden aluksi

Edellisen vuoden blogini (4.1.2022) lopussa kerroin, että luen seuraavaksi Osmo Soininvaaran teoksen 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka, jos se herättäisi pohtimaan tulevia… Tästä on valitettavasti nyt venähtänyt pitkä siivu arkisen aherruksen estettyä lukuharrastuksia ja vielä tärkeämpää – vapaata ajattelua. Pelikirja ajattelun osalta meni täysin uusiksi Ukrainan sodan takia. Ajatukset ovat olleet pitkälti sodan aiheuttamissa kerrannaisvaikutuksissa niin inhimillisesti kuin myös ammatillisesti. Vuokrataloyhtiöllämme eli Kummun Kodeilla on tällä hetkellä satoja ukrainalaisia tilapäisen suojelun statuksella majoittuneena, joten sodan kerrannaisvaikutukset ovat näkyneet myös Outokummussa.

Mutta asiaan…

Aloitan tämänkertaisen langan kutomisen Ylen ”Itse asiassa kuultuna” sarjan haastattelusta, jossa Pentti Linkola piti nykyajan kehitystä onnettomana. Linkolan mukaan ihmisten elintaso tulisi palauttaa 1930-luvulle, jotta maailma kestäisi kaiken ihmismäärän ja kulutuksen, jota siihen kohdistuu ekologisessa mielessä. Linkolahan oli henkeen ja vereen luonnonsuojelija. Luin aikanaan myös Riitta Kylänpään Linkolasta kirjoittaman elämänkerran, jossa hänen tarinaansa ja ajatteluaan avattiin hieman seikkaperäisemmin. Tässä asiassa ja ajattelussa piilee hyvinvointipolitiikan osalta vähintään yksi mielenkiintoisen mietinnän paikka. Voisiko 1930-luvun elintasolla mitenkään elää onnellisesti ja hyvinvoivasti nyky-Suomessa? Osmo Soininvaara kysyy teoksessaan hieman loivemmin: voisiko 1960-luvun elintasolla elää 2020-luvun Suomessa ja toteaa samassa yhteydessä, että ainakin sillä erottuisi muista.

Ilman nettiyhteyttä ja älypuhelinta on nykyaikana jo hieman vaikeata. Vuonna 1960 harvalla oli edes autoja. Saatikka Linkolan esittämällä 1930-luvulla. Kaupat olivat aiemmin lähellä ja bussilla pääsi huokeaan hintaan melkein kaikkialle, jos ei muuten, niin postinjakelubussin kyydissä. Nykyisin Itä-Suomessa on tosi vaikeata tulla toimeen kantakaupunkien keskustojen ulkopuolella ilman autoa, postibussitkaan eivät kuljeta ihmisiä – eipä koko instituutiota ”Postin oranssit bussit” enää ole. Auton puute eristää haja-asutusalueen ihmisiä monista palveluista. Pointtina Osmolla on, että yleisen elintason noustessa tulotaso, joka aiemmin riitti normaaliin elämään, ei enää riitä, vaan syrjäyttää ulkopuoliseksi. On niin sanotusti: ”juostava kovempaa, että pysyy paikallaan”.

Toisaalta itsetunnoltaan vahva ihminen voi nykyisinkin tulla toimeen pienillä tuloilla, kunhan ei vertaa itseään muihin. Osmo puhuu elämäntapaköyhistä, joiden köyhyys perustuu vapaaehtoisuuteen ja elämän sisällön etsimiseen muualta kuin kulutuksesta. Linkolaa voinee luonnehtia suhteellisen vannoutuneeksi elämäntapaköyhäksi, joka ainakin suurimmaksi osaksi eli kuten saarnasi – kävi hän silti muutamaan otteeseen elämänsä aikana ulkomailla (mm. Espanjan auringossa) ”hermolomalla”, vaikka se sinällään taisteli hänen elämänkatsomustaan vastaan. Osmon mielestä olennaista on, että kaikki keskittyisivät enemmän sen ajattelemiseen, mihin heillä on kohtuuponnistuksin varaa, eikä murehtia kaikkea sitä, mihin ei ole varaa.

Nykymainonnan pääasiallisena tarkoituksena on luoda ihmisille tarpeita – monesti sellaisia tarpeita, mitä he eivät ole aiemmin ymmärtäneet haluta. Itse Applen perustaja Steve Jobs on useissa yhteyksissä todennut, että ”usein ihmiset eivät tiedä, mitä he haluavat, ennen kuin se näytetään heille”. Itse em. lainauksen alkuperä ei käsittääkseni ole Steve Jobsin keksimä.

Tiukasti kapitalistisella katsannolla ajateltuna elämäänsä tyytyväinen kuluttaja on vaaraksi talouskasvulle ja täten myös hyvinvointiyhteiskunnalle. Kannattaa kuitenkin miettiä, mikä on tavoite ja keinot hyvinvointiyhteiskunnan saavuttamiseksi: esim. ihmisen fyysinen ja henkinen hyvinvointi vai materian ja kuluttamisen kautta saavutettu henkinen hyvinvointi. Toisaalta onhan asialla sekin puoli, että talouskasvua ylipäätään tarvitaan, jotta kaikille riittää työtä, toimeentuloa ja merkityksellistä tekemistä teollistuneissa yhteiskunnissa. Monesti saatan itsekin sanoa ääneen jotain ostettuani, että ”markkinatalouden rattaita on voideltava”. Tämä voitelu asettuu ekologisen kestokyvyn kannalta ongelmalliseksi, kun sen skaalaa maailmanlaajuiseksi: jos kaikki toimisivat samalla tavalla eli suomalaisen keskivertokuluttajan ”hiilijalanjäljellä”, maailma ei sitä kestäisi. Esimerkiksi keskivertoamerikkalainen kuluttaa elämänsä aikana Simon Michauxin (16/2021) raportissa ”The Mining of Minerals and the Limits to Growth” esille tuodusti noin 1,37 miljoonaa kilogrammaa mineraaleja, metalleja ja polttoaineita. Maailma ei yksinkertaisesti kestä, jos kaikki olisivat suomalaisia tai amerikkalaisia.

Hyvä esimerkki tällä hetkellä käynnissä olevista megatrendeistä on sähköautobuumi ja yhteiskuntien sähköistyminen, joka ei tällä hetkellä ole ekologisen kestävyyden näkökulmasta kovinkaan perusteltua. GTK:n Simon Michaux on tutkimuksellaan osoittanut, että tämän hetken käytettävissä olevat mineraalivarannot eivät riitä kunnolla edes ensimmäisen sähköautosukupolven tarpeisiin puhumattakaan muiden akkuteknologioiden tarpeista. Läntisten teollisuusvaltioiden hyväosaiset ihmiset, organisaatiot ja instituutiot ulkoistavat sähköautoissa ja niiden akuissa tarvittavien mineraalien hankintaa maille, joissa ihmisoikeudet ja ympäristöarvot merkitsevät huomattavasti vähemmän – aika monella seudulla Suomessa vastustetaan tälläkin hetkellä uusien kaivosten avautumista. Minusta se, että näemme konkreettisesti myös omassa ympäristössämme, mitä elämäntapamme luonnolta vaatii (= jatkuvasti lisää mineraaleja), on sinällään ihan oikein. Valintoja on tehtävä ja niiden seuraukset on kannettava. Alla oleva kuva on kuvakaappaus yllä mainitsemastani Simon Michauxin raportista (s.6), jossa kuvataan havainnollisesti mineraalien sijoittumista eri valtioihin – aika Kiinaan painottuvalta se näyttäisi:

Ihmiskunnan vaurastuminen isossa kuvassa nojaa aiempien sukupolvien työlle ja keksinnöille.

Me suomalaiset olemme globaalisti katsoen vauraita, koska olemme syntyneet vauraaseen maahan – jo tämä vauraus on jonkin sortin ihme, kun muistelee Suomen historiaa 1900-luvun alkupuolelta. Tästä syystä Osmo Soininvaaran mukaan kukaan ei voi sanoa, että hänen rikkautensa on yksin hänen itsensä ansiota, sillä suurin osa vauraudestamme on eräänlaista osinkoa aiempien sukupolvien saavutuksista. Esim. IT-miljonäärejä ei olisi ilman informaatioteknologian kehittämistä. Toinen Osmon käyttämä esimerkki:

”1900-luvun alussa Argentiina oli maailman rikkaimpia maita, paljon Pohjoismaita ja erityisesti Suomea rikkaampi. Se, ettei se ole sitä enää, liittyy seikkoihin, joilla on tekemistä taloudellisen tasa-arvon kanssa, esimerkiksi koko kansan koulutustasoon.” (Soininvaara, 2021)

Ennen seuraavan poleemisen blogikirjoitelmani syntymistä, jossa voi hyvinkin kestää noin vuosi (eli osa 2), jokainen voisi miettiä, miten pitkään pärjäisi esim. 1930–1960-luvun elintasolla omassa elämässään vuosikulutuksena ajatellen. Itse en pääsisi varmaankaan kunnolla tammikuusta helmikuun puolelle.

Vuoden 2022 ensimmäisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.

Pohdintaa vuoden aluksi

Yksi joulunpyhien jälkeisistä mielenkiintoisista sattuman oikuista tapahtui tapaninpäivän jälkeisenä maanantaina, kun sohvalla ”joulukirjaa” lukiessani taustalta huomiotani alkoi varastaa Ylellä pyörinyt Jari Tervon kertojanäänellä edennyt dokumenttisarja Urho Kaleva Kekkosesta. Sen perään tuli bonuksena vielä dokumenttisarja kylmän sodan aikaisesta Suomesta ja suomettumisen perioodista, jota samainen Jari Tervo kuljetti oivallisesti eteenpäin kertojanäänenä. Kuin sattuman oikusta olin juuri samaan aikaan lukemassa Alpo Juntusen kirjoittamaa teosta Paasikivestä, joka avaa hyvin JK. Paasikiven geopoliittista ja muutakin ajattelua sekä perintöä Suomen ”reaalipolitiikalle”.

Tästä päästään itse jutun juureen eli Suomen varsin lyhyeen historiaan markkinataloutena, jos Suomea voi vielä nykyolosuhteissakaan toimivaksi markkinataloudeksi kutsua. Hyvinvointivaltiosta meillä on jo hieman pidemmät perinteet – ainakin puheissa ja tutkimuksissa. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä hyvinvointivaltiolla on varsin laaja yleinen hyväksyntä, mutta sen ”olemassaolo” ja ”kantokyky” ovat monen mielestä nykytilanteessa uhattuina. Julkista ilmatilaa hallitsevat puheet liian isosta velkasuhteesta (= kansantalouden velkaantuminen suhteessa bruttokansatuotteeseen), liian vähästä työikäisestä työvoimasta, liian suuresta työttömyydestä jne.

Kaikki edellä mainitut ovat erittäin hankalia ongelmia ratkaistavaksi lyhyellä aikajänteellä. Ne tarvitsevat pidempiaikaista ja hyvin johdonmukaista politiikkaa – uuden ajan reaalipolitiikkaa, joka ulottuu pidemmälle kuin yksittäisten eduskunta ja kunnanhallitusten toimikausi kestää.

Voisinkohan kutsua tätä ”post hyvinvointivaltion” aikaiseksi politiikaksi – kyllä voin, koska vastaan tästä tekstintuotannosta.

Eri hyvinvointi-indikaattorien tulevaa kehitystä kannattaa tarkasti seurata koronapandemian aikaisessa ja etenkin sen jälkeisessä Suomessa. Nyt on keskitytty itse taudin ennaltaehkäisyyn, mutta miten tehdään sen sosiaalisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaikutusten jälkihoitoa?

Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että hyvinvointi ei ole lähivuosina mediaanilla tarkastellen ainakaan lisääntymässä, vaan on alkamassa uusi lievän ja hyvin tasaisen eriarvoistumisen aikakausi myös Suomessa – kunhan maailmantalous taas rykäisee itsensä kunnolla kasvuun: henkisen pääoman merkitys yhä enenevissä määrin kasvaa (hyvä koulutus ja oikealla tavalla hyvät kognitiiviset kyvyt kts. esim. Michael Young 1967; Meritokratian nousu), suurimmat palkat nousevat vauhdilla ylöspäin (avainhenkilöiden ja osaajien merkitys kasvaa) vs. työntekijöiden palkat, laatu on syrjäyttämässä tai on jo syrjäyttänyt määrän, suurpääoman vipuvarsi on yhä kasvava (kts. esim. T. Piketty 2014; Capital in the 21th Century), osaamista osataan Suomessakin hinnoitella yhä häpeämättömämmin (esim. peliala, pörssiyhtiöiden avainhenkilöt), osaamisvinoumat työmarkkinoilla kasvavat ja niin edelleen – listaa voisi jatkaa helposti. Näyttäisi siis siltä, että Suomestakin on tulossa yhä vahvemmin meritokratia.

Millaista politiikka näissä olosuhteissa tulisi noudattaa? Miten määritellään hyvinvointivaltio vuonna 2030?

Siitä päästään em. dokumenttisarjojen myötä (what if) pohtimaani mielikuvaan toisenlaisesta Suomesta. Ensimmäiseksi – suosittelen jokaiselle em. sarjojen katsomista. Itse suorastaan ahmimiskatselin (kvg: binge-watching) ne parissa päivässä välipäivien muutamana vuosilomapäivänä ja viikonlopun rauhallisina iltahetkinä. Oivallisesti tehtyjä kokonaisuuksia, jotka herättivät useita jatkokysymyksiä ja suorastaan kutkuttavan halun keskustella edellisten sukupolvien kanssa dokumenteissa esitetyistä historiallisista tapahtumista. Toisekseen – Suomessa on tapahtunut em. dokumenttien ajanjaksolla aivan valtava muutos niin politiikassa, ihmisten asenteissa ja aatteissa kuin talousjärjestelmässä. On suorastaan ihme, että Suomi on tässä tilanteessa missä se nyt on, kun katselee mitä olisi voinut tapahtua. Ajopuuteoriaa mukaillen aika monia solmukohtia vuosien varrella oli olemassa, missä Suomen tulevaisuus olisi voinut olla eri valinnoilla hyvin erilainen kuin tänä päivänä.

Hieman erilaisilla valinnoilla ei välttämättä olisi nykyistä hyvinvointivaltiota, ei sekamarkkinataloudesta lähemmäksi läntistä markkinataloutta kehittynyttä talousjärjestelmää, ei Euro-Suomea eikä montaa muutakaan yhteiskunnallista ja inhimillistä edistysaskeletta. Mutta pitäisikö tähän olla tyytyväinen?

Riippuu ihan katsantokannasta, mutta alati kehittyväksi pyrkivä ja yritteliäs ihmisyksilö ei yleensä jo tapahtuneeseen kehitykseen haluaisi jäädä paikalleen.

Mutta mikä on Suomen kehityssuunta seuraavien vuosikymmenten aikana? Millaista on edistyksellinen 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka?

Aloitan itse pohdiskelun lukemalla seuraavaksi Osmo Soininvaaran teoksen 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka (Kustannusosakeyhtiö Teos 2021). Katsotaan tarjoaisiko se uusia ja tuoreita ajatuksia – tai vielä parempaa: tuoreita ratkaisuja ja parannusehdotuksia.

Haastan samalla kaikki tänne saakka blogiani lukeneet keskusteluun ja ajatteluun sitä, mitä toimiva hyvinvointipolitiikka 2020-luvulla tarkoittaa. Ihmisten hyvinvointi on mielestäni lopullinen päämäärä, jota voidaan toteuttaa mm. taloudellisella, sosiaalisella ja henkisellä pääomalla. Maailma ei suinkaan ole valmis!

Vuoden 2021 ensimmäisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.

Hallitus on “kyvykkäistä ihmisistä koostuva kyvytön ryhmä”

Pitkän hiljaiselon jälkeen sain mieleni syövereistä syötteen siitä, että yksi ajankohtainen blogikirjoitelman aihe on itselläni vielä arkistohyllyssä käsittelemättömänä. Tämä on näin kuntavaalien siirryttyä niinkin poleeminen aihe kuin ”kuntayhtiöiden hallitusten kokoonpano” ja se koko prosessi siitä, miten em. hallitusnimitykset vahvistetaan kuntapoliittisessa myllyssä vaalihuuman konkretisoiduttua puolueiden paikallisjärjestöjen edustajien konkreettisiksi äänimääriksi. Harras toiveeni on, että yllä otsikoinnissa mainittu jossain kuulemani puuskahdus ei pitäisi paikkaansa kovinkaan monessa kuntayhtiössä lähitulevaisuudessa.

Kunnallisessa demokratiassa on suhteellisen vaalitavan myötä melko selkeätä se, mitä paikkoja kukin puolue saa lukumääräisesti ja toisaalta myös se, miten vaikuttavia paikkoja kunkin puolueen on mahdollista itselleen neuvotella kunnan eri lautakunnista. Toki näissäkin paikoissa eri pienpuolueilla on mahdollisuus muodostaa yhteisiä liittoumia ja saada muodostamalleen liittoumalle vahvempi neuvotteluasema valittaessa jäseniä ja puheenjohtajuuksia lautakuntiin. Neuvottelutaktiikalla on siis jonkun verran roolia, mutta esimerkiksi kunnissa, joissa yhdellä puolueella on yli puolet ”määräysvallasta” – tälläkin taktiikalla pääsee vain tiettyyn pisteeseen saakka. Kuntayhtiöpuolella asia ei ole kuitenkaan aivan yhtä selkeä…

Veronmaksajien rahojen vastuullisen käytön kannalta pidän yhtä tärkeänä prosessia kuntaomisteisten yhtiöiden hallitusjäsenten valinnasta ja etenkin em. prosessin lopputulemaa. Liian monesti käy nimittäin niin, että nelos-, vitos- ja kuutosketjulle jne. etsitään ”hyviä paikkoja” kuntayhtiöiden hallituksista miettimättä sen tarkemmin heidän osaamistansa, lakisääteistä hallitusjäsenen vastuuta ja omistaja-arvon ylläpitämistä kyseisissä yhtiöissä. Tämä ajaa monet kuntayhtiöt asetelmaan, joka on tuttu eteläeurooppalaisia mafiapiirejä kuvailevista tarinoista: toimitusjohtajasta tulee monesti kuntayhtiöissä ”capo di tutti” – ja se ei ole yhtiön pitkäjänteisen kehittämisen kannalta välttämättä kovinkaan hyvä asia. Jonkun olisi hyvä haastaa ja sparrata osaavasti, kehittävästi ja yhteistä etua kehittävästi myös yhtiön ”capoa”.

Uusi kuntalaki vahvistettiin maaliskuussa 2015 ja sen myötä kuntalainsäädäntö tunnustaa ja käsitteellistää entistä paremmin kunnan konsernina. Kuntakonserni koostuu niin julkis- kuin yksityisoikeudellisesti säädeltyjen ja organisoitujen toimintamuotojen verkostosta. Kaikkiaan Suomessa arvioidaan olevan yli 2000 kunnallisesti omistettua osakeyhtiötä, jotka pyörittävät yli 10 miljardin euron liikevaihtoa. Tämän päälle tulevat kuntayhtymät (esim. sairaanhoitopiirit, koulutuskuntayhtymät), säätiöt ja yhdistykset. Voisi siis sanoa, että iso osa veronmaksajien ”omistaja-arvosta” on peruskuntien ulkopuolella. Miksi siis tätä omistaja-arvoa ei yritettäisi kehittää ja vaalia mahdollisimman asiantuntevasti?

Aktiivinen omistajaohjaus kuntakonsernissa perustuu mielestäni ajantasaiseen ja jatkuvasti päivitettävään omistajapolitiikkaan ja strategiaan, joka on oleellinen osa kunnan/kaupungin konsernistrategiaa. Etenkin, jos kuntien yhtiöt ovat ulottaneet lonkeroitaan kilpailluille markkinoille, on taitavan omistajaohjauksen haaste melkoinen. Siksi niin kuntakonsernin johdossa, kuin kuntakonsernin eri yhteisöjen hallinnossa, tarvitaan sellaista osaamista ja sellaisia tekijöitä, joilla on hyvät edellytykset, riittävästi aikaa, omaa tahtoa ja vahvaa halua olla kyvykkäästi seuraamassa ja analyyttisesti arvioimassa eri toimialojen tulevaisuutta sekä kuntakonsernin omaa roolia tässä kehityksessä.

Aktiivinen omistajuus on yksityisellä sektorilla melkeinpä itsestäänselvyys. Kyllähän jokainen on kiinnostunut siitä, miten oma varallisuus kehittyy ja usein omistajan tahto on tällöin suhteellisen selkeätä, oli sitten kyse mikro-, perhe- tai hieman isommasta pk-yrityksestä.

Käytännöllisin ja kaikille tutuin esimerkki ei niin kiinnostavasta yhtiöhallinnosta ovat ehkä asunto-osakeyhtiöt. Sitä vertaisin hieman kuntayhtiöihin. Asunto-osakeyhtiöissä läheskään kaikki osakkaat eivät ole kovinkaan kiinnostuneita osakeyhtiönsä yhteisestä hallinnosta (vrt. yövartijavaltio) ja sen omistaja-arvosta, vaikka sietäisi olla. Mitä isompi kerrostaloyhtiö, sitä vähemmän osakkaita yleensä kiinnosta osallistua yhteiseen hallintoon. Hieman kömpelöstä analogiastani palaan takaisin kuntayhtiöihin: yhtiön hallituksen valinta on omistajan tärkeimpiä päätöksiä.

Kuntayhtiöiden kokoonpanossa on kuntalain mukaan otettava huomioon yhteisön toimialan edellyttämä riittävä talouden ja liiketoiminnan asiantuntemus. Nyt kun yhtiöiden hallituspaikat on totuttu historiallisesti jakamaan poliittisten voimasuhteiden mukaan ja ehdokkaiden nimet on saatu kunnallisjärjestöiltä, ei asiantuntemukselle ole etenkään pienemmissä kunnissa voitu asettaa kovinkaan suurta painoarvoa. Tämä on mielestäni suuri virhe. Jos kuntayhtiöissä halutaan välttää ”capo di tutti” asetelma, tämä perinteinen toimintatapa on omiaan korostamaan sellaisen syntymistä vähitellen.

On nimittäin niin, että huonon hallituksen toiminnan voi vielä pelastaa osaava toimitusjohtaja (tällöin syntyy jo ns. ”capo di tutti” asetelma), mutta huonoa hallitusta ja osaamatonta toimitusjohtajaa ei pelasta enää kukaan muu kuin omistajan ripeät toimet. Kysymys kuuluu, että miten omistaja ennättää toimia ajoissa jälkimmäisessä tapauksessa ja miten omistajan tahto välittyy yhtiön toimintaan tällaisessa tilanteessa?

Keväällä 2019 julkaistiin Kimmo Timosen toimittama “Murroksesta mahdollisuuksia – Tarinoita teollisuuskylästä, Outokummun Seudun Teollisuuskylä Oy 1979-2019” -teos. Teoksen toimittajan suostumuksella julkaisemme Teollisuuskylän blogisarjassa kolmen jutun kokoelman, joissa hahmottuvat henkilökuvat Outokummun Seudun Teollisuuskylä Oy:n syntymiseen vaikuttaneista miehistä teollisuuskylän taustalla.

Nettisivuiltamme otsakkeen: “Tietopankki -> Materiaalit” -kohdalta löydät tarkempia saatavuustietoja teoksesta.

Sarjan kolmas osa käsittelee maakunnan miesten Matti Puhakan ja Esa Timosen toimia Teollisuuskylän syntyvaiheessa.

Matti Puhakka oli monessa mukana teollisuuskyläasiassa

Enso Gutzeitin Uimaharjun tehtailla työuransa aloittanut ministeri Matti Puhakka oli monessakin yhteydessä mukana Outokummun teollisuuskylän alkuvaiheissa. Maakuntatasolla tuntumaa asiaan tuli Pohjois-Karjalan läänin teollisuustoimikunnan kautta.

1970-luvun alkupuoliskolla Puhakka toimi Uimaharjun tehtaiden pääluottamusmiehenä. Läänin muukin teollisuus ja teollistamiseen liittyvät hankkeet tulivat tutuiksi toimikunnan myötä. Toiminta-aluehan laajeni sitten valtakunnalliseksi Puhakan tultua valituksi kansanedustajaksi vuonna 1975.

Noina aikoina oli vireillä uusien teollisuuskylien perustaminen eri puolille valtakuntaa. Pohjois-Karjalaankin oli luvassa toinen teollisuuskylä; Lieksassahan sellainen jo toimi.

– Teollisuustoimikunnassa pohdittiin tuon toisen teollisuuskylän sijaintipaikkaa. Lieksan kylä toimi läänin pohjoisosassa ja etelässä, Kiteellä oli vilkasta teollista toimintaa. Katseet kohdistuivat läänin keskiosiin, jossa oli useitakin mahdollisia teollisuuskyläpaikkakuntia, Outokumpu yhtenä niistä, Matti Puhakka muistelee.

Kompromissilla päästiin eteenpäin

Pohjois-Karjalan läänin teollisuustoimikunta päätyi esittämään Outokummun ja Polvijärven yhteistä teollisuuskylää. Nämä kunnat olivat Puhakan mukaan vahvimmin esillä toimikunnassa ja muuallakin käydyissä keskusteluissa.

Toimikunnan päätös syntyi pitkien keskustelujen ja laajojen selvittelyjen jälkeen. Outokummustakin annettiin toimikunnalle paljon asiaan liittyvää taustatietoa.

– Yksi tärkeimmistä päätökseen vaikuttaneista tekijöistä oli Outokummun silloinen tilanne. Malmivarat kaivoksessa olivat ehtymässä, ja tulevina vuosina oli odotettavissa tämän vuoksi työllisyystilanteen huomattavaa heikkenemistä. Outokummun ja sitä ympäröivän alueen katsottiin tarvitsevan tukea ja korvaavia työpaikkoja selviytyäkseen, Puhakka kertoo.

Läänin teollisuustoimikunnan syyskuussa 1978 tekemällä päätöksellä oli painoarvoa. Kauppa- ja teollisuusministeriön asettama teollisuuskylätoimikunta päätyi samansisältöiseen esitykseen vuoden 1979 alkukuukausina. Valtioneuvoston päätöksellä 9.3.1979 Outokummun seutukunta saikin sitten kahden kunnan yhteisen teollisuuskylän.

Hallintoneuvostossa ja autokuskina

Matti Puhakan rooli asiassa oli laajempikin. Hän nimittäin tuli nimetyksi Outokumpu Oy:n hallintoneuvostoon vuonna 1978 ja oli marraskuun 10. päivänä mukana siinä kokouksessa, jossa päätettiin yhtiön laitevalmistusyksikön perustamisesta Outokumpuun.

– Tuo päätös oli tärkeä niin teollisuuskylähanketta kuin Outokummun aluettakin ajatellen. Saihan teollisuuskylä Turulan konepajan kautta vahvan alun toiminnalleen.

Outokummussa kaivostoimintaa vuosikymmeniä harjoittaneella yhtiöllä oli Puhakan mukaan velvollisuuksia olla mukana hoitamassa kaupungin asioita myös oman toiminnan ollessa loppuvaiheessa. Tämä oli yksi muoto kantaa vastuuta paikkakunnasta.

Matti Puhakan muistissa on vielä kolmaskin asia, jonka kautta hän oli mukana teollisuuskylän alkuvaiheissa. Se liittyy tuolloisen kauppa- ja teollisuusministeri Eero Rantalan vierailuun Outokummussa.

– Ministeri Rantala oli paljonkin tekemisissä outokumpulaisten kanssa, ja hän kävi paikkakunnalla tutustumassa suunniteltuun teollisuuskylän sijaintipaikkaan. Minä olin tuolla vierailulla ministerin autokuskina. Samalla maakuntavierailulla kävimme ministeri Rantalan kanssa tutustumassa Polvijärvellä sijaitsevaan Huhmarisvaaraan. Samaan aikaan Outokummun seudun teollisuuskylähankkeen kanssa käynnistyi Huhmarin lomakylähanke, Puhakka toteaa.

Esa Timosen rooli merkittävä

Maaherra Esa Timosen toiminta toisen teollisuuskylän saamisessa Pohjois-Karjalaan ja sijoittamisessa Outokummun seutukunnalle oli merkittävä. Hän oli tuohon aikaan paitsi läänin teollisuustoimikunnan puheenjohtaja, myös Kehitysaluerahaston hallintoneuvoston puheenjohtaja, monien muiden valtakunnallisten luottamustehtävien ohella.

Pohjois-Karjalan lääninhallituksessa suunnittelupäällikkönä neljännesvuosisadan työskennellyt Yrjö Matilainen vahvistaa asian. Hän muistaa Esa Timosen kertoneen hänellekin ideastaan yhdistää Outokummun ja Polvijärven teollisuuskylähankkeet.

– Outokummussa demarit olivat johtavassa asemassa ja Polvijärvellä puolestaan keskustapuolueen edustajat. Ajatuksena tällaisessa kompromississa oli, että sitä ei vastustettaisi miltään taholta.

Matilainen kertoo maaherra Timosen olleen kaikissa toimissaan nopea ja tehokas. Niin tässäkin. Kun ratkaisumalli oli kehitetty, vietiin se sitten määrätietoisesti päätökseen.

Esa Timosen mielestä Outokummun kehittäminen oli läänin yhteinen asia.

-Outokumpu tulee asettaa etusijalle kunnes 1000 työpaikan tarve on saatu tyydytetyksi. Tämä tavoite vaatii rajua toimintaa. Outokummun kehittämisen ongelma on niin suuri, että pelkästään teollistamisella siitä ei selvitä. Kaupungissa pitäisi olla myös opistotasoista koulutusta, kaupungilla tulisi olla myös koulutuskaupungin luonne, Timonen totesi lehtihaastattelussa.

Monet tahot aktiivisina

Pohjois-Karjalan lääninhallituksen, maaherra Timosen ja läänin teollisuustoimikunnan lisäksi asialla olivat Pohjois-Karjalassa monet muutkin tahot. Lausuntonsa teollisuuskyläasiasta antoivat pyynnöstä ja omasta aloitteestaan useat yhteisöt, muun muassa Maakuntaliitto ja Seutukaavaliitto.

Pohjois-Karjalan Seutukaavaliitto totesi helmikuussa 1979 pidetyssä kokouksessaan, että Turulan alue sopii hyvin teollisuuskylän paikaksi. Hieman yli kilometrin matka keskustaajamaan on sopiva työmatkaliikennettä ajatellen, eikä raskasta liikennettä tarvitse ohjata asutukseen käytettävien alueiden kautta.

Omilla tahoillaan toimivat asian kimpussa myös läänin kansanedustajat. Toukokuussa 1979 kansanedustajat tekivät joukkovierailun Outokumpuun. Mukana olivat Mauri Vänskä, Eino Poutiainen, Markku Kauppinen, Matti Puhakka, Jouko Tuovinen ja Pauli Puhakka. Joukkoa vahvisti lisäksi maakuntaneuvos Osmo Kuivalainen Pohjois-Karjalan maakuntaliitosta.

Harvinaislaatuisen tapahtuman yhteydessä todettiin Outokummun ongelman olevan yhden kansanedustajavierailun väärti. Kansanedustajat saivat tilaisuudessa tarkkaa tietoa Outokummun seutukunnan tilanteesta.

Kansanedustaja Jouko Tuovinen, maakuntaneuvos Osmo Kuivalainen, kansanedustaja Matti Puhakka ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Johannes Vilokkinen keskustelemassa Outokummun tilanteesta. (kuva: Outokummun Seutu)