Vuoden 2022 ensimmäisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.


Pohdintaa vuoden aluksi

Yksi joulunpyhien jälkeisistä mielenkiintoisista sattuman oikuista tapahtui tapaninpäivän jälkeisenä maanantaina, kun sohvalla ”joulukirjaa” lukiessani taustalta huomiotani alkoi varastaa Ylellä pyörinyt Jari Tervon kertojanäänellä edennyt dokumenttisarja Urho Kaleva Kekkosesta. Sen perään tuli bonuksena vielä dokumenttisarja kylmän sodan aikaisesta Suomesta ja suomettumisen perioodista, jota samainen Jari Tervo kuljetti oivallisesti eteenpäin kertojanäänenä. Kuin sattuman oikusta olin juuri samaan aikaan lukemassa Alpo Juntusen kirjoittamaa teosta Paasikivestä, joka avaa hyvin JK. Paasikiven geopoliittista ja muutakin ajattelua sekä perintöä Suomen ”reaalipolitiikalle”.

Tästä päästään itse jutun juureen eli Suomen varsin lyhyeen historiaan markkinataloutena, jos Suomea voi vielä nykyolosuhteissakaan toimivaksi markkinataloudeksi kutsua. Hyvinvointivaltiosta meillä on jo hieman pidemmät perinteet – ainakin puheissa ja tutkimuksissa. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä hyvinvointivaltiolla on varsin laaja yleinen hyväksyntä, mutta sen ”olemassaolo” ja ”kantokyky” ovat monen mielestä nykytilanteessa uhattuina. Julkista ilmatilaa hallitsevat puheet liian isosta velkasuhteesta (= kansantalouden velkaantuminen suhteessa bruttokansatuotteeseen), liian vähästä työikäisestä työvoimasta, liian suuresta työttömyydestä jne.

Kaikki edellä mainitut ovat erittäin hankalia ongelmia ratkaistavaksi lyhyellä aikajänteellä. Ne tarvitsevat pidempiaikaista ja hyvin johdonmukaista politiikkaa – uuden ajan reaalipolitiikkaa, joka ulottuu pidemmälle kuin yksittäisten eduskunta ja kunnanhallitusten toimikausi kestää.

Voisinkohan kutsua tätä ”post hyvinvointivaltion” aikaiseksi politiikaksi – kyllä voin, koska vastaan tästä tekstintuotannosta.

Eri hyvinvointi-indikaattorien tulevaa kehitystä kannattaa tarkasti seurata koronapandemian aikaisessa ja etenkin sen jälkeisessä Suomessa. Nyt on keskitytty itse taudin ennaltaehkäisyyn, mutta miten tehdään sen sosiaalisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaikutusten jälkihoitoa?

Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että hyvinvointi ei ole lähivuosina mediaanilla tarkastellen ainakaan lisääntymässä, vaan on alkamassa uusi lievän ja hyvin tasaisen eriarvoistumisen aikakausi myös Suomessa – kunhan maailmantalous taas rykäisee itsensä kunnolla kasvuun: henkisen pääoman merkitys yhä enenevissä määrin kasvaa (hyvä koulutus ja oikealla tavalla hyvät kognitiiviset kyvyt kts. esim. Michael Young 1967; Meritokratian nousu), suurimmat palkat nousevat vauhdilla ylöspäin (avainhenkilöiden ja osaajien merkitys kasvaa) vs. työntekijöiden palkat, laatu on syrjäyttämässä tai on jo syrjäyttänyt määrän, suurpääoman vipuvarsi on yhä kasvava (kts. esim. T. Piketty 2014; Capital in the 21th Century), osaamista osataan Suomessakin hinnoitella yhä häpeämättömämmin (esim. peliala, pörssiyhtiöiden avainhenkilöt), osaamisvinoumat työmarkkinoilla kasvavat ja niin edelleen – listaa voisi jatkaa helposti. Näyttäisi siis siltä, että Suomestakin on tulossa yhä vahvemmin meritokratia.

Millaista politiikka näissä olosuhteissa tulisi noudattaa? Miten määritellään hyvinvointivaltio vuonna 2030?

Siitä päästään em. dokumenttisarjojen myötä (what if) pohtimaani mielikuvaan toisenlaisesta Suomesta. Ensimmäiseksi – suosittelen jokaiselle em. sarjojen katsomista. Itse suorastaan ahmimiskatselin (kvg: binge-watching) ne parissa päivässä välipäivien muutamana vuosilomapäivänä ja viikonlopun rauhallisina iltahetkinä. Oivallisesti tehtyjä kokonaisuuksia, jotka herättivät useita jatkokysymyksiä ja suorastaan kutkuttavan halun keskustella edellisten sukupolvien kanssa dokumenteissa esitetyistä historiallisista tapahtumista. Toisekseen – Suomessa on tapahtunut em. dokumenttien ajanjaksolla aivan valtava muutos niin politiikassa, ihmisten asenteissa ja aatteissa kuin talousjärjestelmässä. On suorastaan ihme, että Suomi on tässä tilanteessa missä se nyt on, kun katselee mitä olisi voinut tapahtua. Ajopuuteoriaa mukaillen aika monia solmukohtia vuosien varrella oli olemassa, missä Suomen tulevaisuus olisi voinut olla eri valinnoilla hyvin erilainen kuin tänä päivänä.

Hieman erilaisilla valinnoilla ei välttämättä olisi nykyistä hyvinvointivaltiota, ei sekamarkkinataloudesta lähemmäksi läntistä markkinataloutta kehittynyttä talousjärjestelmää, ei Euro-Suomea eikä montaa muutakaan yhteiskunnallista ja inhimillistä edistysaskeletta. Mutta pitäisikö tähän olla tyytyväinen?

Riippuu ihan katsantokannasta, mutta alati kehittyväksi pyrkivä ja yritteliäs ihmisyksilö ei yleensä jo tapahtuneeseen kehitykseen haluaisi jäädä paikalleen.

Mutta mikä on Suomen kehityssuunta seuraavien vuosikymmenten aikana? Millaista on edistyksellinen 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka?

Aloitan itse pohdiskelun lukemalla seuraavaksi Osmo Soininvaaran teoksen 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka (Kustannusosakeyhtiö Teos 2021). Katsotaan tarjoaisiko se uusia ja tuoreita ajatuksia – tai vielä parempaa: tuoreita ratkaisuja ja parannusehdotuksia.

Haastan samalla kaikki tänne saakka blogiani lukeneet keskusteluun ja ajatteluun sitä, mitä toimiva hyvinvointipolitiikka 2020-luvulla tarkoittaa. Ihmisten hyvinvointi on mielestäni lopullinen päämäärä, jota voidaan toteuttaa mm. taloudellisella, sosiaalisella ja henkisellä pääomalla. Maailma ei suinkaan ole valmis!