Vuoden 2024 ensimmäisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.

Pohdintaa vuoden aluksi

Suomessa oli 1970-luvulta aina 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelle melko hyvin toimivaa kehitysaluepolitiikkaa, jossa KERA/FINNVERA/TE- ja lopuksi ELY-keskukset myönsivät ns. “1 ja 2-tukialueille” hieman kohdennetummin kehitysrahoitusta. Teollisuuskylät ja yrityskylät 1 ja 2-tukialueilla olivat yksi ilmentymä tästä politiikasta. Niitä muodostettiin, koska niille oli yhteiskunnallista tilausta ja runsas yritystukiapparaatti käytettävissään. Tuolloin nähtiin keskittymisessä olevan etuja mm. infran ja yhteisten alihankinta- ja valmistusverkostojen kautta.

Tukimuotoja olivat ainakin:

  • Palkkatuki n. 1–3 vuotta alueelle sijoittuvan yrityksen työllistämille uusille työntekijöille
  • Työllisyysperusteinen investointituki 20–40 % kuntien toimitilayhtiöille (poistettiin käytännössä v. 2014 yritystukilainsäädännön uudistamisen yhteydessä yli 5000 asukkaan kuntien yrityskyläyhtiöiltä)
  • Finnveran pääomalainat ja takaukset
  • Nykyisten ELY:en (entisten TE-yritysosastojen) erilaiset tukimomentit: kansainvälistyminen, Tekes t&k-rahoitus, innovaatiotuet, laitehankintojen investointituet, tuotekehitysrahoitus jne.
  • Mahdollisuus tehdä ylimääräisiä poistoja

Nykyisellään em. paketista ovat valikoimassa oikeastaan Finnveran pääomalainat ja takaukset sekä ELY:n innovaatio- ja tuotekehitysmuotoinen rahoitus + jonkin verran kansainvälistymisen tukea (ELY:n / Business Finlandin rahoitus). Kuntien yhtiöiden ”peltihallipolitiikkaa” on suorastaan halveksuttu vuodesta 2012 eteenpäin kannattamattomana ja ei ollenkaan hyvin nykyiseen maailmanmenoon soveltuvana. Olemme teollisuuskylissä tästä hieman toista mieltä. Kokemusta näistä organisaatioista on asiakkaillamme jopa yli 50 vuoden ajalta.

Mutta asiaan… eli kysymykseen erityistalousalueista

Monessa EU-maassa erilaisia erityistalousalueita on jo aiemmin muodostettu (verotusedut, ylimääräiset poisto-oikeudet yms. investointituet). Käytännöt vaihtelevat maittain, mutta ilmeisesti ne ovat EU-säädösten puolesta mahdollisia, koska Baltian maissa ja Puolassa ko. politiikkaa on noudatettu jo pidemmän aikaa. Olisi hyvä miettiä, mikä lisäarvo tästä voisi olla esim. yrityskylien tai teollisuuskylien kaltaisiin toimintaympäristöihin ja olisiko tämä järjestely hieman samantyyppinen kuin aikanaan olivat 1- ja 2-tukialueet? Valtio päättäisi ensin kriteeristöstä ja alueista, joilla tätä erityistalousaluesääntelyä voitaisiin noudattaa, mutta päätös niiden muodostamiseksi jäisi ja olisi alueilla tai maakunnissa. Nythän entisillä 1- ja 2-tukialueilla on yhä edelleen ihan hyvin toimivia teollisuuskyliä, vaikkakin niiden toiminnan rahoitus on kokenut rajuja muutoksia viimeisinä vuosikymmeninä. Teollisuuskylät sopisivat esimerkiksi jo suoraan tällaisten ”erityistalousalue” -tyyppisten toimintojen rakenteiksi. Ajatus voisi lähteä jo nyt toimivien ja edes jotenkuten elinkelpoisten alueiden ”erikoistumisen” tukemisesta esim. IPCEI-hankkeissa. Nythän ns. IPCEI-tapauksissa jo nykyisellään korotetut valtiontuet olisivat mahdollisia (esim. harvinaiset metallit, akkumineraalit, vety- ja kiertotalous jne.).

Kuvassa 1 kaupunginjohtaja Esko Hanninen lukemassa teollisuuskylän peruskirjaa peruskiven muuraustilaisuudessa (kuva: Outokummun kaivosmuseo).

Olisiko näissä erityistalousalueissa pääperiaate vähän kuin EU:n koheesiopolitiikassa eli alueiden kehityserojen tasaaminen kompensoimalla rakenteellisia esteitä esimerkiksi sijainnin ja logistiikan haittoja ”Syrjä-Suomessa” toimiville ja muuten varsin elinkelpoisille yrityksille, vai entistä enemmän keskittävää ja suurkaupunkien toimintaympäristöjä tukevaa kuten tällä hetkellä hallituspoliittisesti on linjattu? Itä-Suomi ohjelmat eivät paljoa työryhmissä ja komiteoissa jalostu – erilaisia työryhmiä ja tilannekuvaselvityksiä on pyöritelty koko työurani ajan.

Kehitys ilman resursseja on puhdasta ajanpeluuta.

Jokin vipuvarsi kehittämiseen tarvittaisiin myös turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta Itä- ja Pohjois-Suomeen jatkossakin. Kysymystä kannattaa ihan oikeasti katsoa myös turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Kuunneltuani Maxim Fedorovin ”Minun Ukrainani” teoksen aivan äskettäin äänikirjana, tuli mieleeni erityisesti tuvallisuus ja kehityspoliittinen näkökulma. Itä-Ukrainan alueet olivat olleet Ukrainan heikoimmin taloudellisessa mielessä kehittyneitä ja myöskin melko perusteollistuneita paikkakuntia ennen Venäjän v. 2014 hyökkäystä. Sikäläisiä kaupunkeja Fedorov kuvaili pitkälti entisen Neuvostoliiton systeemiarkkitehtuurin tuotoksiksi, joiden kehittämiseen ei ollut Ukrainallakaan kauheasti riittänyt resursseja. Niille oli jo pitkään kohdennettu erinäköistä taloudellista ja aseellista tukea sekä iso määrä erilaista propagandaa Venäjältä. Alueen väestö ymmärsi venäjän kieltä ja iso osa seurasi eri kanavilta tasaisena virtana propagandamateriaalia Venäjän mahtavista ja mukavista oloista verrattuna alueiden omaan ankeaan tilanteeseen Ukrainan kehitysalueina. Jossain vaiheessa tilanne alkoi karata eri ryhmittymien keskinäiseksi ja osin myös hallitsemattomiksi aseellisiksi selkkauksiksi jo ennen Krimin sotaa. Näen tässä kuvailussa pienehkön analogian siihen, mitä rajaseuduilla voi Suomessakin käydä ennen pitkää, jos ne jätetään omien vähäisten resurssiensa varassa sinnittelemään, kun isot kehityspanostukset ja hankkeet keskittyvät yhä vahvemmin Länsi- ja Etelä-Suomeen.

Miksi erityistalousalueet voisivat olla tässä monimutkaisessa maailmassa ihan toimiva vaihtoehto?

Monet menestyneistä Suomen teollisuus- ja yrityskylistä ovat olleet aiemmin harjoitetun kehitysaluepolitiikan tulosta. Esimerkiksi Outokummussa, Lieksassa, Iisalmessa, Varkaudessa ja Nivalassa nämä eivät ole olleet missään määrin ”kaivoon kannettua vettä”. Outokummun teollisuudessa on yhä edelleen noin 1000 teollista työpaikkaa, kaupungin työpaikkaomavaraisuus on n. 113 % (paikkakunnalla nykyisellään n. 6500 asukasta) ja teollisuusyritysten vuosiliikevaihto pyörii volyymistä ja suhdanteesta riippuen 200–300 M€ haitarissa. Jos vertaa suorana analogiana esim. Varkauteen, niin Outokumpu voitaisiin kertoa kolmella ja puhuttaisiin väestöltä ja yrityskannaltaan hyvin samankaltaisista teollisuuspaikkakunnista.

Outokummun teollisuuskylä organisaationa on syntynyt korvaamaan kaivosteollisuudesta 1980-luvun aikana kadonneita työpaikkoja, kun 1970-luvun lopulla viimein havahduttiin siihen tosiasiaan, että Outokumpu Oy:n kaivostoiminta päättyykin jo 10 vuoden kuluessa. Vaikka kaivos lakkautettiin ja kaupunkia kohtasi sen myötä todella merkittävä rakennemuutos, ei viimeinen yritys ole edelleenkään sammuttanut valoja. Päinvastoin: nyt olemme kehittämässä Outokumpu Mining Hub:n ympärille maailman edistyksellisintä arvoverkkoa kaivosteollisuuden sivukivien ja rikastushiekkojen hallintaan yhdessä GTK:n Mintec koelaboratorion kehittämisen ja Business Joensuun & GTK:n yhteisen arvoverkkohankkeen myötä. Tähtäimenämme on synnyttää maailman paras tutkimus- ja kehitysympäristö em. asioiden ympärille. Rinnalla kulkevat tasaisen vahvasti sykkivä teollisuuskylän moderni valmistus- ja teknologiateollisuus sekä mm. Finncobaltin koboltti-nikkelikaivoshanke.

Kuva 2. AI:n näkemys tulevaisuuden kaupungista (craiyon.com)

Kaivostoiminnan huippuvuosina kaivos työllisti Outokummussa yli parituhatta työntekijää + ison joukon alihankkijoita. Nykyinen n. 1000 teollista työpaikkaa (vaihtelua 900–1200 työpaikan välillä suhdanteen mukaan) vuosituhannen vaihteesta lähtien on mielestämme hieno osoitus valtion tukemasta rakennemuutoksesta, jollaisia ns. 1- ja 2-tukialuepolitiikalla on saavutettu. Toki kaupungin vahvat teolliset perinteet ja päättäjien yksimielisyys teollisuuskylän tukemisessa ovat olleet myös merkittävässä asemassa. Nyt n. 45-vuotiaana yrityksenä teollisuuskylän henkilöstörakenne on täysin erilainen kuin 1980–90-lukujen aikana, mutta alueensa eri kehittäjäorganisaatioita ja teollisuusyrityksiä kokoavana voimana sekä uusien innovatiivisten aloitteiden tekijänä sen merkitys ei ole vähentynyt. Päinvastoin uusien kehittämisaloitteiden tekeminen ja yritysverkostojen kokoaminen korostuvat nykytilanteessa, vaikkakin yhtiö työllistää nykyisellään vain yhden toimihenkilön n. 40 % työpanoksella. Osallistumme ”case by case” tyyppisesti yritysten kehityshankkeisiin kokoamalla niille erikseen oman projektimuotoisen rakennuttajaorganisaation, jonka ohjauksesta vastaa teollisuuskylä. Business Joensuu antaa tulitukea laajalla yritysneuvonta- ja palvelupaketillaan ja toimintamme on nykyisiin olosuhteisiin hyvin raamitettua.

Argumenttimme siis on, että erityistalousaluetyyppinen tuki tai verokannustin voisi olla kokoelma parhaita ja kilpailukykyisimpiä käytänteitä muualta Euroopasta (ja Yhdysvalloista?): esimerkiksi suoraan yrityksille myönnettävinä erilaisina innovaatio-, kehitys- ja alkuvaiheen pääomaintensiivisyyttä keventävinä taloudellisina helpotuksina (esim. ylimääräiset poisto-oikeudet, verohelpotukset jne.) tai myös suorina investointitukina. Pääasia, että Suomella on selkeä visio siitä, mihin erityistalousalueita halutaan muodostaa ja onko niiden funktiona pitää yrittämisen olosuhteita kilpailukykyisenä vaikkapa EU-tason vertailussa (Benchmark: mitä muut maat ovat tehneet?). Mediaseurannan perusteella muut EU-jäsenmaat kohdentavat avokätisiä tukia suuryrityksille ”valtiontukina” – sama on ollut tilanne Yhdysvalloissa niin Trumpin kuin Bideninkin kausilla. Olemme itsekin nähneet yritysten eri tuki-instrumenteista tekemiä vertailuja, ja moni jenkkiosavaltio pesee näissä Itä-Suomen aivan mennen tullen. Olemme useammassakin ”greenfield” investoinnissa jääneet auttamatta rannalle, kun vertailuja käynnistämis- ja muiden valtiontukien tasoista on laitettu korporaatioiden nurkkahuoneissa laskimeen. Arvelenpa, että Nokian renkaiden tehdas ei mennyt esimerkiksi ihan sattumalta Daytoniin ns. Pohjois-Amerikan valmistusyksikkönä. Lähivuosina tulemme näkemään mielenkiintoisia keissejä vihreän siirtymän ympärillä laajalti Euroopassa ja Yhdysvalloissa – tässäkään emme saa jäädä jalkoihin. Ei edes Itä-Suomessa.

Menestyneimmät “invest-in” tapaukset Outokummussa ovat viime vuosina tulleet yrityskauppojen kautta. Näissä jo alueelle etabloitunut ja kilpailukykyinen, joko uuden valmistusmenetelmän kehittänyt tai muutoin kovan osaamispääoman omaava yritys, on ostettu liiketoimintakaupalla. Vielä toistaiseksi tuotantoa ei ole siirretty halvempiin maihin, koska monissa tapauksissa valmistus ja tuotanto ovat perustuneet jo valmiiksi merkittävään automaatioasteeseen ja korkean tason suunnittelu- ja valmistusosaamiseen. Toivottavasti pysymme kilpailukykyisenä Itä-Suomessa jatkossakin.