Vuoden 2023 ensimmäisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.

Pohdintaa vuoden aluksi

Edellisen vuoden blogini (4.1.2022) lopussa kerroin, että luen seuraavaksi Osmo Soininvaaran teoksen 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka, jos se herättäisi pohtimaan tulevia… Tästä on valitettavasti nyt venähtänyt pitkä siivu arkisen aherruksen estettyä lukuharrastuksia ja vielä tärkeämpää – vapaata ajattelua. Pelikirja ajattelun osalta meni täysin uusiksi Ukrainan sodan takia. Ajatukset ovat olleet pitkälti sodan aiheuttamissa kerrannaisvaikutuksissa niin inhimillisesti kuin myös ammatillisesti. Vuokrataloyhtiöllämme eli Kummun Kodeilla on tällä hetkellä satoja ukrainalaisia tilapäisen suojelun statuksella majoittuneena, joten sodan kerrannaisvaikutukset ovat näkyneet myös Outokummussa.

Mutta asiaan…

Aloitan tämänkertaisen langan kutomisen Ylen ”Itse asiassa kuultuna” sarjan haastattelusta, jossa Pentti Linkola piti nykyajan kehitystä onnettomana. Linkolan mukaan ihmisten elintaso tulisi palauttaa 1930-luvulle, jotta maailma kestäisi kaiken ihmismäärän ja kulutuksen, jota siihen kohdistuu ekologisessa mielessä. Linkolahan oli henkeen ja vereen luonnonsuojelija. Luin aikanaan myös Riitta Kylänpään Linkolasta kirjoittaman elämänkerran, jossa hänen tarinaansa ja ajatteluaan avattiin hieman seikkaperäisemmin. Tässä asiassa ja ajattelussa piilee hyvinvointipolitiikan osalta vähintään yksi mielenkiintoisen mietinnän paikka. Voisiko 1930-luvun elintasolla mitenkään elää onnellisesti ja hyvinvoivasti nyky-Suomessa? Osmo Soininvaara kysyy teoksessaan hieman loivemmin: voisiko 1960-luvun elintasolla elää 2020-luvun Suomessa ja toteaa samassa yhteydessä, että ainakin sillä erottuisi muista.

Ilman nettiyhteyttä ja älypuhelinta on nykyaikana jo hieman vaikeata. Vuonna 1960 harvalla oli edes autoja. Saatikka Linkolan esittämällä 1930-luvulla. Kaupat olivat aiemmin lähellä ja bussilla pääsi huokeaan hintaan melkein kaikkialle, jos ei muuten, niin postinjakelubussin kyydissä. Nykyisin Itä-Suomessa on tosi vaikeata tulla toimeen kantakaupunkien keskustojen ulkopuolella ilman autoa, postibussitkaan eivät kuljeta ihmisiä – eipä koko instituutiota ”Postin oranssit bussit” enää ole. Auton puute eristää haja-asutusalueen ihmisiä monista palveluista. Pointtina Osmolla on, että yleisen elintason noustessa tulotaso, joka aiemmin riitti normaaliin elämään, ei enää riitä, vaan syrjäyttää ulkopuoliseksi. On niin sanotusti: ”juostava kovempaa, että pysyy paikallaan”.

Toisaalta itsetunnoltaan vahva ihminen voi nykyisinkin tulla toimeen pienillä tuloilla, kunhan ei vertaa itseään muihin. Osmo puhuu elämäntapaköyhistä, joiden köyhyys perustuu vapaaehtoisuuteen ja elämän sisällön etsimiseen muualta kuin kulutuksesta. Linkolaa voinee luonnehtia suhteellisen vannoutuneeksi elämäntapaköyhäksi, joka ainakin suurimmaksi osaksi eli kuten saarnasi – kävi hän silti muutamaan otteeseen elämänsä aikana ulkomailla (mm. Espanjan auringossa) ”hermolomalla”, vaikka se sinällään taisteli hänen elämänkatsomustaan vastaan. Osmon mielestä olennaista on, että kaikki keskittyisivät enemmän sen ajattelemiseen, mihin heillä on kohtuuponnistuksin varaa, eikä murehtia kaikkea sitä, mihin ei ole varaa.

Nykymainonnan pääasiallisena tarkoituksena on luoda ihmisille tarpeita – monesti sellaisia tarpeita, mitä he eivät ole aiemmin ymmärtäneet haluta. Itse Applen perustaja Steve Jobs on useissa yhteyksissä todennut, että ”usein ihmiset eivät tiedä, mitä he haluavat, ennen kuin se näytetään heille”. Itse em. lainauksen alkuperä ei käsittääkseni ole Steve Jobsin keksimä.

Tiukasti kapitalistisella katsannolla ajateltuna elämäänsä tyytyväinen kuluttaja on vaaraksi talouskasvulle ja täten myös hyvinvointiyhteiskunnalle. Kannattaa kuitenkin miettiä, mikä on tavoite ja keinot hyvinvointiyhteiskunnan saavuttamiseksi: esim. ihmisen fyysinen ja henkinen hyvinvointi vai materian ja kuluttamisen kautta saavutettu henkinen hyvinvointi. Toisaalta onhan asialla sekin puoli, että talouskasvua ylipäätään tarvitaan, jotta kaikille riittää työtä, toimeentuloa ja merkityksellistä tekemistä teollistuneissa yhteiskunnissa. Monesti saatan itsekin sanoa ääneen jotain ostettuani, että ”markkinatalouden rattaita on voideltava”. Tämä voitelu asettuu ekologisen kestokyvyn kannalta ongelmalliseksi, kun sen skaalaa maailmanlaajuiseksi: jos kaikki toimisivat samalla tavalla eli suomalaisen keskivertokuluttajan ”hiilijalanjäljellä”, maailma ei sitä kestäisi. Esimerkiksi keskivertoamerikkalainen kuluttaa elämänsä aikana Simon Michauxin (16/2021) raportissa ”The Mining of Minerals and the Limits to Growth” esille tuodusti noin 1,37 miljoonaa kilogrammaa mineraaleja, metalleja ja polttoaineita. Maailma ei yksinkertaisesti kestä, jos kaikki olisivat suomalaisia tai amerikkalaisia.

Hyvä esimerkki tällä hetkellä käynnissä olevista megatrendeistä on sähköautobuumi ja yhteiskuntien sähköistyminen, joka ei tällä hetkellä ole ekologisen kestävyyden näkökulmasta kovinkaan perusteltua. GTK:n Simon Michaux on tutkimuksellaan osoittanut, että tämän hetken käytettävissä olevat mineraalivarannot eivät riitä kunnolla edes ensimmäisen sähköautosukupolven tarpeisiin puhumattakaan muiden akkuteknologioiden tarpeista. Läntisten teollisuusvaltioiden hyväosaiset ihmiset, organisaatiot ja instituutiot ulkoistavat sähköautoissa ja niiden akuissa tarvittavien mineraalien hankintaa maille, joissa ihmisoikeudet ja ympäristöarvot merkitsevät huomattavasti vähemmän – aika monella seudulla Suomessa vastustetaan tälläkin hetkellä uusien kaivosten avautumista. Minusta se, että näemme konkreettisesti myös omassa ympäristössämme, mitä elämäntapamme luonnolta vaatii (= jatkuvasti lisää mineraaleja), on sinällään ihan oikein. Valintoja on tehtävä ja niiden seuraukset on kannettava. Alla oleva kuva on kuvakaappaus yllä mainitsemastani Simon Michauxin raportista (s.6), jossa kuvataan havainnollisesti mineraalien sijoittumista eri valtioihin – aika Kiinaan painottuvalta se näyttäisi:

Ihmiskunnan vaurastuminen isossa kuvassa nojaa aiempien sukupolvien työlle ja keksinnöille.

Me suomalaiset olemme globaalisti katsoen vauraita, koska olemme syntyneet vauraaseen maahan – jo tämä vauraus on jonkin sortin ihme, kun muistelee Suomen historiaa 1900-luvun alkupuolelta. Tästä syystä Osmo Soininvaaran mukaan kukaan ei voi sanoa, että hänen rikkautensa on yksin hänen itsensä ansiota, sillä suurin osa vauraudestamme on eräänlaista osinkoa aiempien sukupolvien saavutuksista. Esim. IT-miljonäärejä ei olisi ilman informaatioteknologian kehittämistä. Toinen Osmon käyttämä esimerkki:

”1900-luvun alussa Argentiina oli maailman rikkaimpia maita, paljon Pohjoismaita ja erityisesti Suomea rikkaampi. Se, ettei se ole sitä enää, liittyy seikkoihin, joilla on tekemistä taloudellisen tasa-arvon kanssa, esimerkiksi koko kansan koulutustasoon.” (Soininvaara, 2021)

Ennen seuraavan poleemisen blogikirjoitelmani syntymistä, jossa voi hyvinkin kestää noin vuosi (eli osa 2), jokainen voisi miettiä, miten pitkään pärjäisi esim. 1930–1960-luvun elintasolla omassa elämässään vuosikulutuksena ajatellen. Itse en pääsisi varmaankaan kunnolla tammikuusta helmikuun puolelle.