Vuoden 2022 toisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa (yhä edelleen…) Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.

Seudulliset yritysneuvontapalvelut – uhka vai mahdollisuus?

Halusin nostaa framille vuoden toisessa blogikirjoitelmassani (pidän ainakin kuukauden taukoa edellisestä teemasta, että ehdin tilinpäätöstouhujeni ohessa lukea Osmon kirjan loppuun) Itä-Suomen kaupunkien eroja siinä, miten ne järjestävät kaupungin yritysneuvontapalvelut. Onpa kirjoitelmassa myös kokemuksiani OECD:n Mining Regions & Cities -tutkimuksen vertaisarvioitsijan roolista Pohjois-Ruotsin case studysta vuoden 2019 loppupuolelta.

Ennen kirjoitelmaan ryhtymistä tein nopean vertailun benchmarkkaamalla nettisivuja Business Kuopion, Business Jyväskylän ja Business Joensuun osalta – jätin Lappeenrannan tässä yhteydessä tarkemmin tutkimatta, mutta sielläkin elinkeinojen kehittäminen on mielestäni osana kaupunkiorganisaatiota – viitseliäimmät voivat käydä laskemassa sieltäkin henkilötyövuodet. Laskin tältä pohjalta ko. orgaanien asian parissa toimivan henkilöstön lukumääriä (yhteyshenkilöt/henkilöstölistaus – se kaikilta löytyi suht. vaivattomasti). Tässä vertailussa yhtiöiden tilinpäätöstietojen kautta lukemia ei voi vertailla, sillä ainoastaan Business Joensuu hoitaa toimea osakeyhtiömuotisesti – muilla palvelut on integroitu osaksi kaupunkiorganisaatiota.

Lukemat olivat nopealla laskennalla seuraavat: Business Kuopio 12,5 htv (+ Kuopion Uusyrityskeskus 6 htv), Business Jyväskylä 24 htv ja Business Joensuu 51 htv (lisäsin jo uuden toimitusjohtajan, muuten lukema olisi ollut 50 htv nettisivujen perusteella).

Resurssien osalta tiedän, että kaikissa em. orgaaneissa osa henkilöstöresurssien palkkakustannuksista kustannetaan hankerahoituksen ja hanketoiminnan kautta – Business Joensuussa ehkä noin puolet em. htv-lukemasta, Kuopiossakin noin vajaa kourallinen (Invest & Expand -hanke + Uusyrityskeskuksen hanke) ja Jyväskylän nettisivuillakin eri hankkeita näkyi nimekkeiden perässä useammalla henkilöllä. Silti tämän pohjalta lienee perusteltua sanoa, että resurssit ovat hyvin vaihtelevat jo näiden kolmen kesken.

Laajemmin seutumuotoisena toimijana Business Joensuu näyttäisi parhaiten resursoidulta – mutta täytyy muistaa myös kaupunkien tahi seutujen eri väestöpohjat vertailussa ja se kuinka monelle kunnalle keskuskaupungin lisäksi palveluita ko. kaupungissa järjestetään.

Palaan myöhemmin seutumuotoisen toiminnan etuihin – tämä hyvin subjektiivisena mielipiteenäni!

Oma näkemykseni pohjautuu työkokemukseeni neljän eri Itä-Suomen maakunnan alueelta eri rooleissa ja myös eri toimijoilla (kunta, maakunta, koulutuskuntayhtymä, kehittämisyhtiö) sekä Pohjois-Ruotsin benchmarkkaus-reissulla nähtyyn ja kuultuun. Pohjois-Ruotsin OECD:n ”case study” -matkalla vierailtiin haastattelemassa huolellisesti eri keskeisiä toimijoita niin Kiirunassa, Jällivaarassa, Pajalassa kuin Jokimukassa – eli ns. kaivospaikkakunnilla jollainen Outokumpukin on. Jokaisen kunnan (Pajalaa lukuun ottamatta, siellä vain kaivosyhtiötä) elinkeinojen kehittäjien haastattelut olivat keskeisessä asemassa muiden sidosryhmien haastattelujen lisäksi (mm. kaivosyhtiöt, saamelaisten parlamentti ja poronhoitajien edustajat). Päivien kesto oli aamusta-iltaan (klo 9-20 pisimillään) ja hyvinkin asiapitoista. Huviretkestä se ei hyvällä huumorillakaan käynyt. OECD:n case studyt etenivät hyvin samalla tavalla myös aikanaan Outokummussa aikaisemmin, jossa puolestaan vertaisarviotsijana oli edustaja Västerbottenista (oma kenttäkokemukseni ko. matkalta rajutui vain Norbotteniin).

Pohjois-Ruotsissa osalla pienistäkin kunnista oli omia yritysneuvontayhtiöitä: mm. Jällivaarassa oli kaksikin kappaletta 1) AKVI oli saamelaisten yrityskehittämistä ja pienyritysten hallintoa varten ja 2) Jällivaara Näringsliv AB hoiti laajemmin kunnan elinkeinojen kehittämistä. Jokimukassa oli oma erillinen elinkeinoyhtiö, jota oltiin tuolloin purkamassa poliittisella päätöksellä – nykytilannetta en ole tarkastanut tarkemmin.

Näitä edellä mainittuja voisi verrata hieman ns. elinkeinoasiamiesmallin mukaisiksi, mutta yhtiömuotoisena järjestetyiksi – ne olivat pienehköjä kuntia (väestöpohjaltaan Tohmajärvi-Liperi luokkaa), jotka kehittivät elinkeinoja omalla alueellaan osakeyhtiömuotoisesti.

Kiirunassa ei ollut omaa yhtiötä ja kunnan elinkeinoasioita hoiti alle 1htv ns. oman työn ohessa ja yrityskehittämisen painoarvo oli muutenkin todella matalalla hyvinkin varakkaassa kunnassa, jossa vallitsi käytännössä täystyöllisyys ja samassa suuri työvoimapula. Kaivosyhtiö maksoi vuositasolla useamman miljoonaa euroa kunnalle elinkeinojen kehittämiseksi ja haitallisten kaivostoimintaan liittyvien vaikutusten pienentämiseksi – lisäksi kaivosyhtiö hoiti useamman miljardin euron budjetilla historiallista keskustan siirtämistä toiseen paikkaan uusien kaivostoimintojen tieltä. Tapaamisemme pidettiin kullalla sisäseinistään vuoratulla uudella kunnantalolla – arvometallien ja säästelemättömyyden on annettu näkyä uuden kunnantalon sisustuksissa: valtuustosalissa oli useamman neliömetrin kokoinen Särestöniemen ryijy seinällä ja lisäksi suuren mittakaavan nykytaidetta oli muutenkin tuotu tiloihin – yhtä ”hinnakkaan” tuntuista kunnantaloa en ole aiemmin nähnyt livenä. Voisi sanoa, että Kiirunalla ei ollut painetta kehittää yritystoimintaa, mutta mitähän käy, jos kaivos joskus lakkautetaan? Mietinnällä ei ole kiire, sillä uutta malmia on ainakin 50 vuodeksi keskustan siirtämisen myötä. Strategista maankäyttöä ja rakentamista ei ollut käytännössä mahdollista suunnitella taajaman reunoilla eikä kyläalueilla: Kiirunassa ei ollut käyntihetkellä vapaana olevaa asuntokantaa, maankäyttö oli rajoitettua joka suuntaan ja asumisen hinta oli kallista. Kiirunassa oli noin 40 kylää, joiden alueella ei voinut tehdä maankäytöllisiä muutoksia / rakentamista, koska ne olivat saamelaisten perintöaluetta eli lontooksi puhuttiin ns. ”Lapponia Heritage Site” -alueista. Tilanne on tuskin tästä muuttunut.

Jo Pohjois-Ruotsin matkan jälkeen antaessani kommentteja vertaisarvioitsijan roolissa tutkimuksen tekijöille OECD:ssä totesin, että meidän systeemi Joensuun seudulla näyttäisi itseasiassa aika hyvältä Outokummun kaltaisen pienehkön kunnan näkökulmasta.

Pohjois-Ruotsissa elinkeinoyhtiöissä oli 1-3 henkilötyövuotta miettimässä todella isoja kehittämiskokonaisuuksia yhden pienen kunnan alueella. Sama toistui naapurikunnissa ja kehittämishaasteet olivat kuitenkin kaikilla melko lailla samat: iso intressi globaalilta kaivannaisteollisuudelta (todella laajat malmivarannot), joille saamelaisten ikuiset nautintaoikeudet “omaan maahansa” olivat suurena esteenä. Sen lisäksi maankäytön ja asumisen kehittäminen oli ongelmallista – ellei jopa mahdottomaksi rajattua (saamelaisalueilla) monessa paikassa. Siinä ohessa olisi kuitenkin voitava kehittää perinteistä yritysneuvontaa: tarjota yrityksille kasvupalveluita, yritysten kehittämistä neuvonnan kautta, kv-valmiuksien lisäämistä, invest-in houkuttelua, hankegenerointia, älykästä erikoistumista jne. Miten kukaan voi ajatella, että yhden tai parin elinkeinoasiahenkilön asiantuntemus riittää tällaiseen repertuaariin? Joo – asiantuntemusta voidaan aina ostaa ulkoisilta konsulteilta, mutta kuka hallinnoi kuntien alueella jatkuvaa day-to-day kokonaiskuvaa (esim. CRM-näkökulma: tallennetaanko systemaattisesti kaikki yritysten kanssa tehdyt toimet, onko jollain kokonaisuus hanskassa, miten historiatietoa tehdyistä toimista säilytetään kunkin asiakasyrityksen elinkaaren ajalta jne.)?

Palaan nyt meidän seudullisen mallin etuihin – Joensuun seudulla on seudullisessa organisaatiossa noin 50 asiantuntijaa, joilla on käytössään esim. Business Joensuun oma asiakashallintajärjestelmä (kutsutaan vaikkapa CRM-järjestelmäksi) koko seudun täyden palvelun kunnista ja niiden yrityksistä. Järjestelmästä organisaation yritysasiantuntijat näkevät yritysten kanssa tehdyt kehittämistoimet, ajankohtaiset asiat koko elinkaaren ajalta jne. Selvennettäköön, että nämä ovat tiukasti liikesalaisuuden piirissä eli vain yrityksen ja toisaalta heidän neuvojiensa tiedossa (NDA:t), mutta kuitenkin ao. 50 asiantuntijan kokemus, taito ja verkostot ovat jokaisella yritysasiakkaalla käytettävissä sen hetkisen tarpeen mukaisesti Joensuun seudun täyden palvelun kunnissa (osa kunnista ei osta koko neuvontapalettia, vaan he hoitavat omilla neuvontayhtiöillään perusneuvontaa).

Tähän malliin ei mielestäni mitenkään päästä vanhalla elinkeinoasiamiesmallilla – tästä olen niin vakuuttunut, että lupaan hiihtää Outokummusta Kuusamoon saakka, jos joku pystyy tarjoamaan yrityksille kolmella yritysasiantuntijalla aivan saman palvelurepertuaarin kuin esim. Business Joensuun kaltainen toimija 50 henkilöllään ja omaan strategiaansa sidotuilla yritysten kehittämishankkeilla (esim. GROW-hanke, jonka ohjausryhmässä minulla on ollut etuoikeus seurata hankkeen toimia, on ollut loistavasti käytettävissä myös outokumpulaisille yrityksille).

Painotan hankkeissakin sitä, että niiden on palveltava yritysten kehittämistä tietyssä tunnistetussa kehitysvaiheessa / elinkaaren ajalta eli olla sidottuja yrityskehittämisen kokonaiskuvaan ja strategiaan.

Toinen minkä haluan nostaa erikseen esille, ovat omistajanvaihdospalvelut.

Se on mielestäni Piiroisen Joken ja kumppaneiden myötä paremmin mallillaan kuin missään olen nähnyt – kokemukseni tosin rajautuu Itä-Suomen neljään maakuntaan ja em. Pohjois-Ruotsiin. Ja miksi näin? Koska se on integroitu Business Joensuun kokonaispalveluun, osaksi heidän ajantasaista CRM:ää ja kaikkia yrityksen kanssa tehtyjä muita toimia ja kontaktointeja – näin omistajanvaihdokseen ryhdyttäessä on hyvä kokonaiskuva asiakasyrityksen toiminnasta aiemmasta historiasta – joskus aika pitkältäkin ajalta (jo Josekin aikana sama CRM-palveli seudun kokonaisuutta).

Myöskin se, miten Business Joensuun sivuilta saat yrityspörssin kautta tiedot ja homman etenemään ko. teemaan vihkiytyneiden yritysasiantuntijoiden kanssa jouhevasti eteenpäin on Suomen tasolla huippuluokkaa. Jos tänne asti lukeneet yritysneuvontaorganisaatioiden edustajat että ole vielä benchmarkanneet tätä toimintoa, niin ottakaapa Jokeen yhteyksiä ja käykää todentamassa. Se että omistajanvaihdokset ovat osa koko yrityspalveluneuvonnan palettia (kaikki samalta toimijalta) on mielestäni ns. jäänsärkijä. Se että asiaa tehdään nyt monilla eri hankkeilla eri puolilla Suomea – ei ole suinkaan pitempiaikainen ratkaisu. Sen täytyy olla osana Business (täytä tähän kunnan/kaupungin nimi) toimijoiden arkista toimintaa ja palvelutarjontaa!

Vuoden 2021 ensimmäisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.

Hallitus on “kyvykkäistä ihmisistä koostuva kyvytön ryhmä”

Pitkän hiljaiselon jälkeen sain mieleni syövereistä syötteen siitä, että yksi ajankohtainen blogikirjoitelman aihe on itselläni vielä arkistohyllyssä käsittelemättömänä. Tämä on näin kuntavaalien siirryttyä niinkin poleeminen aihe kuin ”kuntayhtiöiden hallitusten kokoonpano” ja se koko prosessi siitä, miten em. hallitusnimitykset vahvistetaan kuntapoliittisessa myllyssä vaalihuuman konkretisoiduttua puolueiden paikallisjärjestöjen edustajien konkreettisiksi äänimääriksi. Harras toiveeni on, että yllä otsikoinnissa mainittu jossain kuulemani puuskahdus ei pitäisi paikkaansa kovinkaan monessa kuntayhtiössä lähitulevaisuudessa.

Kunnallisessa demokratiassa on suhteellisen vaalitavan myötä melko selkeätä se, mitä paikkoja kukin puolue saa lukumääräisesti ja toisaalta myös se, miten vaikuttavia paikkoja kunkin puolueen on mahdollista itselleen neuvotella kunnan eri lautakunnista. Toki näissäkin paikoissa eri pienpuolueilla on mahdollisuus muodostaa yhteisiä liittoumia ja saada muodostamalleen liittoumalle vahvempi neuvotteluasema valittaessa jäseniä ja puheenjohtajuuksia lautakuntiin. Neuvottelutaktiikalla on siis jonkun verran roolia, mutta esimerkiksi kunnissa, joissa yhdellä puolueella on yli puolet ”määräysvallasta” – tälläkin taktiikalla pääsee vain tiettyyn pisteeseen saakka. Kuntayhtiöpuolella asia ei ole kuitenkaan aivan yhtä selkeä…

Veronmaksajien rahojen vastuullisen käytön kannalta pidän yhtä tärkeänä prosessia kuntaomisteisten yhtiöiden hallitusjäsenten valinnasta ja etenkin em. prosessin lopputulemaa. Liian monesti käy nimittäin niin, että nelos-, vitos- ja kuutosketjulle jne. etsitään ”hyviä paikkoja” kuntayhtiöiden hallituksista miettimättä sen tarkemmin heidän osaamistansa, lakisääteistä hallitusjäsenen vastuuta ja omistaja-arvon ylläpitämistä kyseisissä yhtiöissä. Tämä ajaa monet kuntayhtiöt asetelmaan, joka on tuttu eteläeurooppalaisia mafiapiirejä kuvailevista tarinoista: toimitusjohtajasta tulee monesti kuntayhtiöissä ”capo di tutti” – ja se ei ole yhtiön pitkäjänteisen kehittämisen kannalta välttämättä kovinkaan hyvä asia. Jonkun olisi hyvä haastaa ja sparrata osaavasti, kehittävästi ja yhteistä etua kehittävästi myös yhtiön ”capoa”.

Uusi kuntalaki vahvistettiin maaliskuussa 2015 ja sen myötä kuntalainsäädäntö tunnustaa ja käsitteellistää entistä paremmin kunnan konsernina. Kuntakonserni koostuu niin julkis- kuin yksityisoikeudellisesti säädeltyjen ja organisoitujen toimintamuotojen verkostosta. Kaikkiaan Suomessa arvioidaan olevan yli 2000 kunnallisesti omistettua osakeyhtiötä, jotka pyörittävät yli 10 miljardin euron liikevaihtoa. Tämän päälle tulevat kuntayhtymät (esim. sairaanhoitopiirit, koulutuskuntayhtymät), säätiöt ja yhdistykset. Voisi siis sanoa, että iso osa veronmaksajien ”omistaja-arvosta” on peruskuntien ulkopuolella. Miksi siis tätä omistaja-arvoa ei yritettäisi kehittää ja vaalia mahdollisimman asiantuntevasti?

Aktiivinen omistajaohjaus kuntakonsernissa perustuu mielestäni ajantasaiseen ja jatkuvasti päivitettävään omistajapolitiikkaan ja strategiaan, joka on oleellinen osa kunnan/kaupungin konsernistrategiaa. Etenkin, jos kuntien yhtiöt ovat ulottaneet lonkeroitaan kilpailluille markkinoille, on taitavan omistajaohjauksen haaste melkoinen. Siksi niin kuntakonsernin johdossa, kuin kuntakonsernin eri yhteisöjen hallinnossa, tarvitaan sellaista osaamista ja sellaisia tekijöitä, joilla on hyvät edellytykset, riittävästi aikaa, omaa tahtoa ja vahvaa halua olla kyvykkäästi seuraamassa ja analyyttisesti arvioimassa eri toimialojen tulevaisuutta sekä kuntakonsernin omaa roolia tässä kehityksessä.

Aktiivinen omistajuus on yksityisellä sektorilla melkeinpä itsestäänselvyys. Kyllähän jokainen on kiinnostunut siitä, miten oma varallisuus kehittyy ja usein omistajan tahto on tällöin suhteellisen selkeätä, oli sitten kyse mikro-, perhe- tai hieman isommasta pk-yrityksestä.

Käytännöllisin ja kaikille tutuin esimerkki ei niin kiinnostavasta yhtiöhallinnosta ovat ehkä asunto-osakeyhtiöt. Sitä vertaisin hieman kuntayhtiöihin. Asunto-osakeyhtiöissä läheskään kaikki osakkaat eivät ole kovinkaan kiinnostuneita osakeyhtiönsä yhteisestä hallinnosta (vrt. yövartijavaltio) ja sen omistaja-arvosta, vaikka sietäisi olla. Mitä isompi kerrostaloyhtiö, sitä vähemmän osakkaita yleensä kiinnosta osallistua yhteiseen hallintoon. Hieman kömpelöstä analogiastani palaan takaisin kuntayhtiöihin: yhtiön hallituksen valinta on omistajan tärkeimpiä päätöksiä.

Kuntayhtiöiden kokoonpanossa on kuntalain mukaan otettava huomioon yhteisön toimialan edellyttämä riittävä talouden ja liiketoiminnan asiantuntemus. Nyt kun yhtiöiden hallituspaikat on totuttu historiallisesti jakamaan poliittisten voimasuhteiden mukaan ja ehdokkaiden nimet on saatu kunnallisjärjestöiltä, ei asiantuntemukselle ole etenkään pienemmissä kunnissa voitu asettaa kovinkaan suurta painoarvoa. Tämä on mielestäni suuri virhe. Jos kuntayhtiöissä halutaan välttää ”capo di tutti” asetelma, tämä perinteinen toimintatapa on omiaan korostamaan sellaisen syntymistä vähitellen.

On nimittäin niin, että huonon hallituksen toiminnan voi vielä pelastaa osaava toimitusjohtaja (tällöin syntyy jo ns. ”capo di tutti” asetelma), mutta huonoa hallitusta ja osaamatonta toimitusjohtajaa ei pelasta enää kukaan muu kuin omistajan ripeät toimet. Kysymys kuuluu, että miten omistaja ennättää toimia ajoissa jälkimmäisessä tapauksessa ja miten omistajan tahto välittyy yhtiön toimintaan tällaisessa tilanteessa?

Keväällä 2019 julkaistiin Kimmo Timosen toimittama “Murroksesta mahdollisuuksia – Tarinoita teollisuuskylästä, Outokummun Seudun Teollisuuskylä Oy 1979-2019” -teos. Teoksen toimittajan suostumuksella julkaisemme Teollisuuskylän blogisarjassa kolmen jutun kokoelman, joissa hahmottuvat henkilökuvat Outokummun Seudun Teollisuuskylä Oy:n syntymiseen vaikuttaneista miehistä teollisuuskylän taustalla.

Nettisivuiltamme otsakkeen: “Tietopankki -> Materiaalit” -kohdalta löydät tarkempia saatavuustietoja teoksesta.

Sarjan toinen osa käsittelee paikkakunnan oman kasvatin vuorineuvos Pertti Voutilaisen muistelmia Teollisuuskylän syntyajoista.

Vuorineuvos Pertti Voutilainen: “Outokummulla oli erityisasema – sitä tuettiin”

Vuorineuvos Pertti Voutilainen oli Outokumpu Oy:ssä päätöksenteon ytimessä 1970-luvun loppupuoliskolla. Tuolloin hän toimi kaivos- ja kehitystoimen johtajana. Vuonna 1978 hänet nimettiin myös johtokunnan jäseneksi. Kaivosyhtiön johdossa havaittiin pitkän tähtäimen numeeristen suunnitelmien teon yhteydessä, että Outokummun malmivarat riittävät noin 15 vuodeksi. Tätä tietoa välitettiin sitten Outokumpuun kaupungin väelle kaivoksen johdon välityksellä.

Voutilainen muistaa hyvin, ettei kaupungin johto ensi alkuun oikein uskonut tätä tiedotusta. Malmivarannon uskottiin riittävän ainakin 25 vuodeksi.

– Kauko Kaasila lähetti sitten minut kaupungin johdon puheille sellaisilla lähetyssanoilla, että kai he sinua uskovat, kun olet paikkakunnan kasvatti. Ja uskoivathan he lopulta, että kaivoksella on elinaikaa enää 15 vuotta.

Esimerkkiä haettiin Lieksasta

Muutamalla muullakin Outokumpu Oy:n kaivoksella oli noina aikoina sama tilanne, malmivarat olivat ehtymässä. Kaivosyhtiöllä ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia auttaa kaikkia kaivospaikkakuntia, ei riittänyt rahaa eikä ideoita. Johtokunnan keskuudessa oli yksimielisyys siitä, että Outokumpu oli erityisasemassa. Olihan kyseessä paikkakunta, josta yhtiön toiminta oli lähtenyt liikkeelle. Teollisuuskyläidea tuli esille hyvin varhaisessa vaiheessa. Pertti Voutilainenkin kävi yhdessä kaupungin johdon ja maaherra Esa Timosen kanssa tutustumassa Lieksan teollisuuskylään.

– Lieksassa todettiin, että teollisuuskylän konsepti toimii parhaiten, jos mukana on ainakin yksi iso toimija. Silloin pienemmätkin firmat saavat rohkeutta tulla mukaan. Lieksalaisilla tuo iso firma oli Nokia, rengastehdas. Sitä esimerkkiä noudattaen Outokumpu-yhtiön johdossa päätettiin ryhtyä ”pesämunaksi” Outokummun teollisuuskylään. Syntyi päätös laitevalmistusyksikon perustamisesta.

Matti Tanskanen vetämään konepajaa

Pertti Voutilainen kertoo alkuajatuksena olleen, että uuteen konepajaan siirretään työväkeä etupäässä Keretin korjaamosta. Tuohon joukkoon kuului myös Tanskasen Matti, josta tehtiin konepajan päällikkö.

– Kuka hänen nimensä ensimmäisenä lausui, sitä en lähde arvailemaan. Onnistuneille hankkeillehan löytyy yleensä monia isiä. Ilman minun siunaustanihan asia ei kuitenkaan voinut tapahtua. Soitin Matille ja tarjosin hänelle johtajan tehtävää. Matti otti tarjouksen vastaan ja sai isot valtuudet. Konepajan koko oli Helsingistä annettu, mutta muun muassa tuotantokoneiden samoin kuin henkilöstön valinta oli paikallisesti päätettävissä.

Konepajan perustamisen aikaan Espoon Olarissa toimivaa teknistä vientiä johti Raimo Monni ja teknistä suunnittelua Eero Löytymäki. Heidän molempien esimiehenä johtokunnan tasolla toimi Rauno Seeste. Turulan konepaja kuului tekniseen suunnitteluun. Myöhemmin Turulan projektin asioita pantiin hoitamaan Seppo Rantakari.

Turulasta tasokkaita tuotteita

Turulan konepajan toiminta käynnistyi ilman suurempia ongelmia. Tuotteet olivat korkealaatuisia. Turulassa tunnettiin valmistettavat tuotteet paremmin kuin kilpailevissa tuotantolaitoksissa. Ongelmia oli enemmänkin myynnin puolella, sillä kysyntä vaihteli. Voutilainen muistaa vain yhden tapauksen, jossa pajan itsenäisyysperiaatteeseen jouduttiin puuttumaan. Tämä johtui tilausten puutteesta Turulan konepajalla.

– Tuolloin Tornio painostettiin ostamaan laitteita Turulan konepajalta, vaikka pohjoisen pojat halusivat ostaa ne ulkopuoliselta toimittajalta. Muutoin Turulan hyvästä menestyksestä kertoo se, että toimitiloja jouduttiin laajentamaan varsin aikaisessa vaiheessa.

Turulan konepajan perustamisen lisäksi Outokumpu Oy:llä oli iso rooli myös mineraalitekniikan laboratorion saamisessa teollisuuskylään. Voutilaisen mukaan aloite tuli kaivosyhtiöltä, ja hän itse oli aktiivisesti mukana projektissa.

– VTT:n Otaniemen laboratoriolla oli vaikeuksia toimintapaikassaan muun muassa jäteongelmien kanssa. Tunsin hyvin VTT:n pääjohtaja Markku Mannerkosken, jonka kanssa ryhdyimme etsimään ratkaisua, jossa resursseja yhdistettäisiin VTT:n, GTK:n eli silloisen GTL:n ja Outokumpu-yhtiön kesken. Nyt tiedetään, että tästä hommasta tuli menestys.

Yhteistyö onnistui teollisuuskyläprojektissa

Teollisuuskylän ja Turulan konepajan peruskiven muuraustilaisuus on hyvin Pertti Voutilaisen mielessä, se oli hänen mukaansa ylevä tilaisuus. Samanlainen oli tilanne konepajan vihkiäisten suhteen.

– Hienoja puheita pidettiin ja toisiamme, sekä myös itseämmekin, kehuttiin. Uskoa tulevaisuuteen oli, vaikka ainakin Outokumpu-yhtiössä tiedettiin, että kaikkia Keretistä vapautuvia työpaikoja ei ole mahdollista korvata.

Pertti Voutilaisen mukaan teollisuuskylän synnyttäminen onnistui erittäin hyvin. Se oli monenlaisten osatekijöiden kokonaisuus, joka saatiin aikaiseksi ennen kaikkea yhteistyöllä.

– Teollisuuskylän projektissa toteutui erinomainen yhteistyö kaupungin, läänin, rahoittajien ja valtiotason virkamiesten kesken. Sitä hehkutettiin juhlapuheissa – eikä ollenkaan turhaan.

Vaahdotuskennojen takana Markus Mutanen, Ilkka Hiltunen ja Pertti Voutilainen. Neljäkymmentä vuotta sitten Voutilainen palkkasi Matti Tanskasen konepajan päälliköksi. Tanskasen kahden vuosikymmenen työrupeaman jälkeen päällikkönä jatkoi Ilkka Hiltunen kuudentoista vuoden ajan, ja Markus Mutanen on nyt vuorossa. Vaahdotuskennoja Turulassa on tehty koko konepajan toiminnan ajan (Kuva: Kimmo Timonen).

Vuoden 2019 toisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.

Elovoimaa markkinoinnilla

Outokummun Vanhalla Kaivoksella perjantaina 30.8. järjestetty järjestyksessään toinen kuntien elinvoimaan keskittyvä ”elovoimaa” -kutsuseminaari keskittyi tällä kertaa markkinointiin. Seminaarin järjestivät yhteistyössä Outokummun ja Polvijärven paikalliset yrittäjäyhdistykset, Business Joensuu sekä Outokummun kaupunki & Polvijärven kunta. Seudullista yhteistyötä on mielestäni järkevää tehdä asioissa, joiden teemat eivät niin kuntarajoista välitä.

Tilaisuuden puhujina toimivat markkinoinnin eri osa-alueita edustavat yrittelijät Arttu Käyhkö, Aki Ryynänen ja Timo Kumpulainen, jotka mielestäni puhuivat asiaa. Esiintyjien sanoman voisi kiteyttää siten, että hyvä markkinointi ei tarvitse aina isoa tukkua seteleitä vaan nokkelan perusajatuksen, hieman aikaa, vaivaa ja rahaa sekä laadukkaan toteutuksen. Puuhastelu voi puolestaan kääntyä helposti itseään ja yrityksen mainekuvaa vastaan.

Paikallislehti Outokummun Seutu otsikoi 29.8.2019 pääkirjoituksensa tapahtumasta otsikolla: ”Ennakointia vielä kun hätä ei ole suurin”. Kauppalehti optiossa hieman samaa aihetta omistusasumisen näkövinkkelistä sivuava (29.8.2019) ajatushautomo -kolumni oli raflaavasti otsikoitu: ”Onko nykylapsilla koskaan varaa omistusasuntoon?”. Yhtenä keskeisenä lähestymiskulmana Suomen Hypoteekkiyhdistyksen pääekonomisti Juhana Brotheruksen haastattelutyyppisessä kommentaarissa oli asuntomarkkinoiden jakautuminen ja asuntojen hinnan karkaaminen pääkaupunkiseudulla nuorten ulottumattomiin.

Helsinki on Suomessakin poikkeustapaus, jossa huoli hinnan karkaamisesta ei ole liioiteltu kuten ei muissakaan Euroopan pääkaupungeissa. Jo Itämeren länsirannalla Tukholmassa nuoret asuvat vanhempiensa nurkissa entistä pidempään, eivät niinkään omasta halustaan vaan siksi, että asumisen kustannukset alkavat karata käsistä. Helsingissä monista tarjontaa lisäävistä toimenpiteistä huolimatta asuntojen kysyntä kasvaa vielä pitkään nopeammin kuin tarjonta.

Muut maakuntien keskuskaupungit eivät kärsi saman kokoluokan ongelmasta. Esimerkiksi itäisemmässä Suomessa tilanne alkaa kohta olla päinvastainen akselilla Kuopio, Joensuu, Mikkeli, Savonlinna, Lappeenranta, Kouvola. Näistä ainoastaan Kuopioon on ennustettu lievää kysynnän kasvua vuoteen 2040 (mm. MDI) ulottuvissa väestöennusteissa ja asuntosijoittajien tuottoennusteissa (Kauppalehti).

Brotheruksen kommentti Option (13/2019) ajatushautomo -kommentaarissa on osuva: ”Megatrendejä vastaan taisteluun on aika turha tuhrata energiaa. Kannattaa pitää omasta taloudesta huolta, koska vaatii entistä enemmän suunnitelmallisuutta ja ennakkosäästöjä, jos haluaa lähteä omistusasumispolulle kasvukeskuksissa. Pienten, yhteen teollisuudenalaan nojaavien paikkakuntien asuntomarkkinoiden riskit tunnistetaan nykyään hyvin: harvalla on enää ylimitoitettuja omakotitalohaaveita ja epärealistisia odotuksia jälleenmyyntiarvosta. Mutta sekin kannattaa muistaa, että asunnon taloudellinen arvo ja käyttöarvo ovat kaksi eri asiaa. Kodilla voi olla perheelle tärkeä käyttöarvo, vaikkei sitä voisikaan pitää hyvänä taloudellisena sijoituksena”. Tällä periaatteella aikanaan itsekin rakensimme talon Outokumpuun – sijoituksena sen olemme nähneet lähinnä jonkunlaisen elämäämme talon myötä asettuneen pysyvyyden ja juurevuuden osalta.

Työvoiman liikkuvuuden kannalta vuokra-asumista voi pitää hyvänä asiana, mutta toisaalta siinäkin on riskinsä, jos vapaarahoitteinen vuokra-asuminen yleistyy voimakkaasti isojen asuntosijoittajien kautta. On jo tapauksia, joissa isojen asuntosijoittajien liikkeet ovat olleet nopeita ja ennakoimattomia. Näistä liikkeistä on jäänyt käsiin isohkoja rakenteellisia ongelmia. Kotitaloudet ovat etenkin Suomessa olleet historiallisesti tarkasteltuna vakaita toimijoita. Omistusasujat pitävät myös omastaan ja asuinympäristöstään huolta. Tämä tekee asuntomarkkinoista vakaampia.

Haluaisin vielä palata Outokummun Seudun pääkirjoitukseen 29.8.2019, jossa todetaan osuvasti: ”Hyvien kulkuyhteyksien päässä on tarjolla paljon järkeviä vaihtoehtoja sopuisaan hintaan. Lopulta asuminen ja omiin elämän puitteisiin sijoittaminen on muutakin kuin arvonnousun odottamista. Sitä odottavalle valitettavasti ei nopeaa ratkaisua ole nähtävissä sen enempää Joensuussa kuin koko maakunnassakaan. Jos asumiseen kuluvissa euroissa säästää, niin euroja tuovaa sijoituskohdetta voi hakea muusta kuin omaan kotiin sijoittamisesta. Lopputuloksena voi olla tällöinkin sama euromäärä.”

Viimeinen lause voi hyvinkin pitää paikkansa, jos odotushorisontti on riittävän pitkä – esimerkiksi noin 20-vuotisen asuntolainan takaisinmaksuohjelman ja ainakin osittaisen lyhennyksen mittainen (jos vertailee lyhennysohjelmaa helsinkiläisen kerrostalokolmion ja outokumpulaisen kerrostalokolmion välillä: jää useampi satanen sijoituksiin kuukausitasolla). Ja millaiseen elämään parikymppisenä vakituiseen työhön Outokummun teollisuuteen tullut nuori pääsee kiinni vs. pääkaupunkiseutu: asuminen ei maksa paljoa, työmatkoihin ei kulu aikaa ja jää aikaa perheelle sekä harrastuksille. Ihan vierestä löytyy puhdasta luontoa ja muuta rauhaa. Mutta kun ne ei oikein nyt trendaa nykynuorten prioriteettilistalla kovin korkealle.

Arttu Käyhkön elovoimaa-seminaarin esiintymisotsakkeen mukaiset “laserintarkat täsmäiskut” ja paikallisten ”antaa hyvän kiertää suusta suuhun ja korvasta korvaan” -tyyppinen puskaradio tulisi olla oleellisena osana jokaisen paikkakunnan elinvoimamarkkinointia. Liian monesti keskitytään negatiivisiin asioihin ja ne valtaavat helposti mediassa huomiota. Muistuttaisin kaikkia tuomaan oman asuinpaikkakuntanne hyviä juttuja esille eri yhteyksissä – ne voivat kantaa korkoa sijoitetulle pääomallenne!

Outokummun teollisuudessa on ollut jo pari vuotta ns. hyvän kierre päällä – toivoisin sen leviävän myös muille paikallisen elämämme osa-alueille ja houkuttelevan uusia ihmisiä ja ajatuksia Outokumpuun. Outokumpuun on tultu työn perässä jo viime vuosisadan alkupuolelta lähtien.

Vuoden 2018 toisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.

Alueiden elinkeinojen kehittämisen politiikasta

Luin sunnuntaiaamukahvini lomassa Helsingin Sanomien kirjoitusta Norjan öljyrahastosta, jota toimittaja ja ekonomi Camilla Bakken Øvald kirjassaan nimittää myös ”unelmarahastoksi”. Sekä kyseistä kirjoitusta, että aiempaa Norjan aluepolitiikasta (29.11.18) kertonutta Hesarin kirjoitusta lukiessa mieleeni palasi vanha ajatus siitä, että alueiden kehittäminen on (poliittisia) valintoja.

Norjassa väkiluku on likimain saman verran kuin Suomessa (5,3 Milj. / 5,5 Milj.), mutta aluepolitiikan osalta eroja on nykyisellään jo aika merkittävästi. Suuren osan tästä erosta mahdollistaa edellä mainittu unelmarahasto. Jotain rahaston koosta kertoo, että sillä voisi ostaa kaikki maailman lentoyhtiöt, ja silti rahaa jäisi jokunen tuhat miljardia kruunua yli. Jos ette kyseistä juttua ole sattuneet lukemaan, niin paljastan rahaston euromääräisen arvon – se on nykyisellään noin 869 miljardia euroa. Se on kuusitoista kertaa Suomen valtion budjetin kokoinen.

Jos rahat jaettaisiin tasan kaikille norjalaisille, sitä olisi jokaiselle vauvasta vaariin noin 160 000 euroa. Nelihenkiselle perheelle tämä tekisi 640 000 €.

Okei – joku varmaan nyt ajattelee, että olisihan sitä rahhoo muillakin, jos olisi luonnonherran toimesta perinyt vastaavat öljyvarannot. Vasta-argumentiksi kysyisin näin ajattelevilta, että miksi muilla öljyvaltioilla tilanne ei ole samanlainen? Osassa öljyvarat hyödyttävät vain pientä eliittiä ja osassa ei sitäkään vähää. Pohjoismaisen demokratian hyvyyttäkö on, että Norja on onnistunut välttämään likimain kaikki ne virheet, mitä valtiot yleensä tekevät havaittuaan satumaiset öljy- tai muut luonnonvarannot?

Öljyvarannot alkoivat tulla Norjan valtion tietoisuuteen 1960-luvun lopulta lähtien. Mitä siinä vaiheessa tehtiin? Maa alkoi perehtyä alaan, vältti samassa asiaan liittyvän rakenteellisen korruption, alkoi kehittää omaa osaamistaan, jotta ei olisi riippuvainen ulkomaisista öljyjäteistä (yrityksistä). Samassa Norjan päättäjät tutustuivat varottaviin esimerkkeihin muualta, joita riitti runsaasti. Norja sääti samassa lakeja, jotka takasivat valtiolle öljyvarannoista runsaat verotulot. Ulkomaiset jättiyhtiöt protestoivat voimakkaasti aluksi, mutta Norjan tarjoama diili oli tyyppiä ”ottakaa tai jättäkää” ja yhtiöthän ottivat.

Idea öljyrahastosta oli ilmeisesti siemenenä itämässä jo öljyn löytymisestä saakka. Todellisuutta siitä tuli vuonna 1990, kun Norjan parlamentti päätti rahaston perustamisesta suurella enemmistöllä. Ajoitus oli sikäli hyvä, että vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen rahaston kasvu on ollut melkoista – sen arvo on nelinkertaistunut.

Esimerkiksi Suomesta öljyrahastolla on pääasiallisesti osakkeisiin sijoitettua omistusta jo noin 5,8 miljardin arvosta. Rahaston suunnitelmat ovat pitkäjänteisiä ja sen tarkoitus on kerryttää pääomaa niitä aikoja varten, kun öljyä ei enää ole. Kirjoituksessa kerrotaan myös rahaston vastuullisen sijoittamisen periaatteesta, jonka mukaan se haluaa panostaa yrityksiin ja tahoihin, jotka tekevät töitä ilmastonmuutoksen hallitsemiseksi ja torjumiseksi – sikäli paradoksaalista, että fossiilisten polttoaineiden tuotoista ”kermoja käärivä” rahasto on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Vai onko sittenkään?

Öljy on luonnonvarana verrattavissa esimerkiksi outokumpulaisille tuttuihin kaivannaismineraaleihin. Mietin sitäkin, että entä jos Outokummun kaupungille olisi esimerkiksi vuonna 1960 perustettu oma kaivannaisrahasto, johon olisi sijoitettu yhteisöverotuottoja ja muita tuottoja, joita kaivostoiminnasta julkiselle taloudelle verotuksen ja muun tavoin kertyi. Kyllähän yhteisöverot kertyivät suoraan kaupungille, mutta entä jos osa näistä tuotoista olisi rahastoitu jo alkuajoista lähtien? Alusta alkaen tiedettiin myös se, että jossain vaiheessa rikas Outokummun kuparimalmi tulee loppumaan. No tämä nyt on taas tällaista ”entä jos” ajattelua, jota ei ole hedelmällistä jatkaa pidemmälle.

Kuitenkin palatakseni Norjaan. Suomeen olisi vaikea kuvitella seuraavia toimenpiteitä, jotka Norjan öljyrahasto on osaltaan mahdollistamassa harvempaan asutuilla alueilla:

Kaikki Pohjois-Norjaan töihin muuttavat saavat ”Pohjois-Norjan toimenpideohjelman toimista” joka vuosi opintolainaansa anteeksi 2 600 € arvosta, opettajat 4 600 € arvosta. Näin riittävän pitkä asuminen pohjoisessa pyyhkii esim. ko. lainat pois. Jos taas perustaa yrityksen, työnantajamaksuja ei tarvitse maksaa lainkaan. Sähköstä täyty maksaa vain osa ja sekin ilman arvonlisäveroa. Tuloverotus on muuta Norjaa kevyempää.

Pohjois-Norjan toimenpideohjelma on ollut voimassa 1990-luvun alusta asti. Hesarin (29.11.) jutussa kunta- ja kehitysministeriön valtiosihteeri Anne Karin Olli kertoo, että rahasto luotiin lähinnä kalastuksen kriisin vuoksi, mutta sen lopettamisesta ei ole ollut mitään puheita perustamisen jälkeen – perustamisajankohta osuu sattumoisin samaan ajankohtaan Norjan öljyrahaston perustamisen kanssa. Samaisessa jutussa Olli arvioi, että koko Norjan mitassa merkittävin aluepolitiikkatoimi on työnantajamaksujen porrastaminen:

mitä syrjemmässä työllistät, sitä vähemmän maksat. Periaate pätee Hesarin jutun mukaan koko Norjassa.

Kustannukset siitä ovat vuositasolla yli puolitoista miljardia euroa eli samaa suuruusluokkaa kuin kaikki Suomen viljelijöille maksettavat maataloustuet. Eikä tässä vielä kaikki – myös maataloustuet suhteessa arvonlisään nousevat Norjassa vielä selvästi Suomea korkeammaksi. Mainittakoon, että jutussa haastateltu Anne Karin Olli edustaa Norjan markkinahenkistä oikeistopuoluetta HØyreä, joka ei puolueena ole käynyt toimittajan mukaan kyseenalaistamaan anteliasta aluepolitiikkaa.

Havainnollistaakseni lopuksi valtion kunnalle myöntämien valtionosuuksien eroja Norjan ja Suomen välillä: Norja maksaa kunnille valtionosuuksia kaksi kertaa sen verran kuin Suomi. Norja maksaa noin 16,7 miljardia, kun Suomi maksaa noin 8,5 miljardia (lähde HS).

Sillä on ehkä hieman voitu hidastaa kaupungistumista, mutta toisaalta sillä ei ole pysäytetty sitä – jutussa esitettyjen graafien perusteella kaupungistumisvauhti on ollut nopeampaa Norjassa 1970-luvulta lähtien kuin Suomessa, mutta kaupungeissa asuvan väestön määrä on silti matalampi kuin Suomessa. Tätä enemmän sillä on tehty harvaan asutuista paikkakunnista houkuttelevia asuin- ja yrittämisen ympäristöjä. Globaaleja megatrendejä tällaisella tuhlailullakaan ei ole onnistuttu pysäyttämään – sekin on hyvä muistaa.

Silti tämä laittaa miettimään – nimittäin niitä valintoja. Olisiko vanhoista kunnon ”teollistamisen aikakauden” opeista enää mihinkään nykysuomessa – ja onko meillä enää koskaan varaa tehdä näitä valintoja?

Vanhasta kunnon teollistamisen aikakaudesta ja siihen liittyvistä outokumpulaisista tarinoista tehdään parasta aikaa kirjoitelmateosta työnimellä ”tarinoita teollisuuskylästä”. Teosta on osarahoittamassa mm. Pohjois-Karjalan tulevaisuusrahasto. Tästä kuulette, ja toivottavasti myös luette, lisää ensi kesänä!

Jälkiedit 14.12.2018:

Kauppalehdessä 12.12.2018 haastateltiin kaiutinvalmistaja Genelecin toimitusjohtaja Siamäk Naghiania. Yksi kysymyksistä kosketti samaa aihepiiriä ja haluan sitä siteerata näin joulun alla, koska tältä osin koen tiettyä hengenheimolaisuutta niin vastaajan kuin alueena teollisuuskaupunki Iisalmen kanssa:

Väestö pakkautuu suuriin kaupunkeihin ja maaseutu tyhjenee. Myös Iisalmen väkiluku on ollut tasaisessa laskussa. Oletko huolestunut tilanteesta? “Tämä kehitys on ikävä eikä ole eduksi ihmiselle eikä luonnolle. Nykykehityksellä ei ole tulevaisuutta. Tässä tapauksessa uskon vastatrendiin. Digimaailmassa ja internetin aikakaudella mikä tahansa maapallon kohde voi olla sen keskipiste. Esimerkiksi Ylä-Savolla on paljon paremmat mahdollisuudet tulevaisuudessa kuin monilla nykyisillä niin sanotuilla kasvukeskuksilla. Se on myös valinta- ja asennekysymys eikä luonnonlain mukainen pakkokehitys. Voidaan hakea toisenlaista tasapainoa, jos niin halutaan”

Naghianin optimismiin haluaisi uskoa – Norja ehkä myös hieman toteuttaa sitä!