Hajatelmia junan penkiltä

4.12.2018|


Vuoden 2018 toisen blogikirjoituksen sisällöstä vastaa Teollisuuskylän toimitusjohtaja Juuso Hieta.


Alueiden elinkeinojen kehittämisen politiikasta

Luin sunnuntaiaamukahvini lomassa Helsingin Sanomien kirjoitusta Norjan öljyrahastosta, jota toimittaja ja ekonomi Camilla Bakken Øvald kirjassaan nimittää myös ”unelmarahastoksi”. Sekä kyseistä kirjoitusta, että aiempaa Norjan aluepolitiikasta (29.11.18) kertonutta Hesarin kirjoitusta lukiessa mieleeni palasi vanha ajatus siitä, että alueiden kehittäminen on (poliittisia) valintoja.

Norjassa väkiluku on likimain saman verran kuin Suomessa (5,3 Milj. / 5,5 Milj.), mutta aluepolitiikan osalta eroja on nykyisellään jo aika merkittävästi. Suuren osan tästä erosta mahdollistaa edellä mainittu unelmarahasto. Jotain rahaston koosta kertoo, että sillä voisi ostaa kaikki maailman lentoyhtiöt, ja silti rahaa jäisi jokunen tuhat miljardia kruunua yli. Jos ette kyseistä juttua ole sattuneet lukemaan, niin paljastan rahaston euromääräisen arvon – se on nykyisellään noin 869 miljardia euroa. Se on kuusitoista kertaa Suomen valtion budjetin kokoinen.

Jos rahat jaettaisiin tasan kaikille norjalaisille, sitä olisi jokaiselle vauvasta vaariin noin 160 000 euroa. Nelihenkiselle perheelle tämä tekisi 640 000 €.

Okei – joku varmaan nyt ajattelee, että olisihan sitä rahhoo muillakin, jos olisi luonnonherran toimesta perinyt vastaavat öljyvarannot. Vasta-argumentiksi kysyisin näin ajattelevilta, että miksi muilla öljyvaltioilla tilanne ei ole samanlainen? Osassa öljyvarat hyödyttävät vain pientä eliittiä ja osassa ei sitäkään vähää. Pohjoismaisen demokratian hyvyyttäkö on, että Norja on onnistunut välttämään likimain kaikki ne virheet, mitä valtiot yleensä tekevät havaittuaan satumaiset öljy- tai muut luonnonvarannot?

Öljyvarannot alkoivat tulla Norjan valtion tietoisuuteen 1960-luvun lopulta lähtien. Mitä siinä vaiheessa tehtiin? Maa alkoi perehtyä alaan, vältti samassa asiaan liittyvän rakenteellisen korruption, alkoi kehittää omaa osaamistaan, jotta ei olisi riippuvainen ulkomaisista öljyjäteistä (yrityksistä). Samassa Norjan päättäjät tutustuivat varottaviin esimerkkeihin muualta, joita riitti runsaasti. Norja sääti samassa lakeja, jotka takasivat valtiolle öljyvarannoista runsaat verotulot. Ulkomaiset jättiyhtiöt protestoivat voimakkaasti aluksi, mutta Norjan tarjoama diili oli tyyppiä ”ottakaa tai jättäkää” ja yhtiöthän ottivat.

Idea öljyrahastosta oli ilmeisesti siemenenä itämässä jo öljyn löytymisestä saakka. Todellisuutta siitä tuli vuonna 1990, kun Norjan parlamentti päätti rahaston perustamisesta suurella enemmistöllä. Ajoitus oli sikäli hyvä, että vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen rahaston kasvu on ollut melkoista – sen arvo on nelinkertaistunut.

Esimerkiksi Suomesta öljyrahastolla on pääasiallisesti osakkeisiin sijoitettua omistusta jo noin 5,8 miljardin arvosta. Rahaston suunnitelmat ovat pitkäjänteisiä ja sen tarkoitus on kerryttää pääomaa niitä aikoja varten, kun öljyä ei enää ole. Kirjoituksessa kerrotaan myös rahaston vastuullisen sijoittamisen periaatteesta, jonka mukaan se haluaa panostaa yrityksiin ja tahoihin, jotka tekevät töitä ilmastonmuutoksen hallitsemiseksi ja torjumiseksi – sikäli paradoksaalista, että fossiilisten polttoaineiden tuotoista ”kermoja käärivä” rahasto on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Vai onko sittenkään?

Öljy on luonnonvarana verrattavissa esimerkiksi outokumpulaisille tuttuihin kaivannaismineraaleihin. Mietin sitäkin, että entä jos Outokummun kaupungille olisi esimerkiksi vuonna 1960 perustettu oma kaivannaisrahasto, johon olisi sijoitettu yhteisöverotuottoja ja muita tuottoja, joita kaivostoiminnasta julkiselle taloudelle verotuksen ja muun tavoin kertyi. Kyllähän yhteisöverot kertyivät suoraan kaupungille, mutta entä jos osa näistä tuotoista olisi rahastoitu jo alkuajoista lähtien? Alusta alkaen tiedettiin myös se, että jossain vaiheessa rikas Outokummun kuparimalmi tulee loppumaan. No tämä nyt on taas tällaista ”entä jos” ajattelua, jota ei ole hedelmällistä jatkaa pidemmälle.

Kuitenkin palatakseni Norjaan. Suomeen olisi vaikea kuvitella seuraavia toimenpiteitä, jotka Norjan öljyrahasto on osaltaan mahdollistamassa harvempaan asutuilla alueilla:

Kaikki Pohjois-Norjaan töihin muuttavat saavat ”Pohjois-Norjan toimenpideohjelman toimista” joka vuosi opintolainaansa anteeksi 2 600 € arvosta, opettajat 4 600 € arvosta. Näin riittävän pitkä asuminen pohjoisessa pyyhkii esim. ko. lainat pois. Jos taas perustaa yrityksen, työnantajamaksuja ei tarvitse maksaa lainkaan. Sähköstä täyty maksaa vain osa ja sekin ilman arvonlisäveroa. Tuloverotus on muuta Norjaa kevyempää.

Pohjois-Norjan toimenpideohjelma on ollut voimassa 1990-luvun alusta asti. Hesarin (29.11.) jutussa kunta- ja kehitysministeriön valtiosihteeri Anne Karin Olli kertoo, että rahasto luotiin lähinnä kalastuksen kriisin vuoksi, mutta sen lopettamisesta ei ole ollut mitään puheita perustamisen jälkeen – perustamisajankohta osuu sattumoisin samaan ajankohtaan Norjan öljyrahaston perustamisen kanssa. Samaisessa jutussa Olli arvioi, että koko Norjan mitassa merkittävin aluepolitiikkatoimi on työnantajamaksujen porrastaminen:

mitä syrjemmässä työllistät, sitä vähemmän maksat. Periaate pätee Hesarin jutun mukaan koko Norjassa.

Kustannukset siitä ovat vuositasolla yli puolitoista miljardia euroa eli samaa suuruusluokkaa kuin kaikki Suomen viljelijöille maksettavat maataloustuet. Eikä tässä vielä kaikki – myös maataloustuet suhteessa arvonlisään nousevat Norjassa vielä selvästi Suomea korkeammaksi. Mainittakoon, että jutussa haastateltu Anne Karin Olli edustaa Norjan markkinahenkistä oikeistopuoluetta HØyreä, joka ei puolueena ole käynyt toimittajan mukaan kyseenalaistamaan anteliasta aluepolitiikkaa.

Havainnollistaakseni lopuksi valtion kunnalle myöntämien valtionosuuksien eroja Norjan ja Suomen välillä: Norja maksaa kunnille valtionosuuksia kaksi kertaa sen verran kuin Suomi. Norja maksaa noin 16,7 miljardia, kun Suomi maksaa noin 8,5 miljardia (lähde HS).

Sillä on ehkä hieman voitu hidastaa kaupungistumista, mutta toisaalta sillä ei ole pysäytetty sitä – jutussa esitettyjen graafien perusteella kaupungistumisvauhti on ollut nopeampaa Norjassa 1970-luvulta lähtien kuin Suomessa, mutta kaupungeissa asuvan väestön määrä on silti matalampi kuin Suomessa. Tätä enemmän sillä on tehty harvaan asutuista paikkakunnista houkuttelevia asuin- ja yrittämisen ympäristöjä. Globaaleja megatrendejä tällaisella tuhlailullakaan ei ole onnistuttu pysäyttämään – sekin on hyvä muistaa.

Silti tämä laittaa miettimään – nimittäin niitä valintoja. Olisiko vanhoista kunnon ”teollistamisen aikakauden” opeista enää mihinkään nykysuomessa – ja onko meillä enää koskaan varaa tehdä näitä valintoja?

Vanhasta kunnon teollistamisen aikakaudesta ja siihen liittyvistä outokumpulaisista tarinoista tehdään parasta aikaa kirjoitelmateosta työnimellä ”tarinoita teollisuuskylästä”. Teosta on osarahoittamassa mm. Pohjois-Karjalan tulevaisuusrahasto. Tästä kuulette, ja toivottavasti myös luette, lisää ensi kesänä!

 

Jälkiedit 14.12.2018:

Kauppalehdessä 12.12.2018 haastateltiin kaiutinvalmistaja Genelecin toimitusjohtaja Siamäk Naghiania. Yksi kysymyksistä kosketti samaa aihepiiriä ja haluan sitä siteerata näin joulun alla, koska tältä osin koen tiettyä hengenheimolaisuutta niin vastaajan kuin alueena teollisuuskaupunki Iisalmen kanssa:

Väestö pakkautuu suuriin kaupunkeihin ja maaseutu tyhjenee. Myös Iisalmen väkiluku on ollut tasaisessa laskussa. Oletko huolestunut tilanteesta? “Tämä kehitys on ikävä eikä ole eduksi ihmiselle eikä luonnolle. Nykykehityksellä ei ole tulevaisuutta. Tässä tapauksessa uskon vastatrendiin. Digimaailmassa ja internetin aikakaudella mikä tahansa maapallon kohde voi olla sen keskipiste. Esimerkiksi Ylä-Savolla on paljon paremmat mahdollisuudet tulevaisuudessa kuin monilla nykyisillä niin sanotuilla kasvukeskuksilla. Se on myös valinta- ja asennekysymys eikä luonnonlain mukainen pakkokehitys. Voidaan hakea toisenlaista tasapainoa, jos niin halutaan”

Naghianin optimismiin haluaisi uskoa – Norja ehkä myös hieman toteuttaa sitä!